Nǐ hǎo Chengdu!

Olen taas tämän päivän jälkeen ehdottomasti sitä mieltä, ettei kenenkään tarvitsisi suotta hakea jännitystä elämäänsä osallistumalla esimerkiksi tositv-ohjelmaan - sen kun muuttaa Kiinaan! Jokainen päivä on Suuri Seikkailu, tunteet ja mielialat heittelevät kuin Big Brother-talossa, olet täällä valkoihoisena yhtä tuijotettu kuin Idols-voittaja Suomessa ja ruokailu on suoraan kuin Madventuresin keittokirjasta. :)

Ajattelin ensin juksata teitä kertomalla, että poliisi nappasi minut kiinni ja telkesi poliisiauton takapenkille kaltereiden taakse. En kuitenkaan halua järkyttää herkkiä ihmisiä, joten kerronkin että ajelin kyllä tänään poliisiauton takapenkillä - se oli oikein hyvä kyyti! Mutta miten tähän tilanteeseen oikein päädyttiin? Tarina alkaa monta tuntia poliisin takapenkkiä aiemmin...

Minun oli tänään lähdettävä hakemaan oleskelulupaani ja passiani Public Security Bureausta, jonne jätin tuon kaikkein kallisarvoisimman henkilötodistukseni viime viikon maanantaina. Silloin mukanani olli pikkuruinen tulkki, mutta nyt oli selvittävä yksin. Olen jo onneksi oppinut karvaasti, että Kiinassa asioiden hoitoon pitää varata koko päivä. Ei voi olettaa selviävänsä tunnilla tai edes parilla, sillä joka paikassa on AINA satoja tai pahimmassa tapauksessa tuhansia kiinalaisia. Ainakin täällä kymmenen miljoonan kinuskin kaupungissa.

Lähdin siis päivällä taksilla kohti haasteita. En tiennyt mitä odottaa, sillä koskaan ei voi tietää onko esimerkiksi viisumitoimistossa ketään enkuntaitoista, vaikka siellä asioikin päivittäin pelkästään ulkomaalaisia. Taksi heitti minut onneksi tällä kertaa oikeaan osoitteeseen ja ihan oven eteen. Johan siinä pihalla temmelsi aivan liikaa kiinalaisia, ne kun asioivat omat juttunsa viisumimestan alakerrassa... Uiskentelin kiinalaismassan seassa kun valtava hauki ja pääsin vihdoin yläkertaan. Ja luojan kiitos tiskin takana istuva nainen puhui englantia! Reissuni helpottui heti puolella. Sain jonkin lapun ja käskyn marssia läheiseen pankkiin maksamaan oleskelulupani.

Pankki löytyi onneksi saman kadun varresta, mutta siellä asioiminen osoittautui heti alussa hieman hankalammaksi. Paikka kuhisi kiinalaisia ja jonoja oli miljoona, en tiennyt yhtään minkä linjan jatkoksi voin asettua. Onneksi paikalle vyöryi isoin koskaan näkemäni kiinalainen vartija (epäilin hetken olisiko se kuitenkin ollut japanilainen sumopainija? Ainakin se käveli samalla tavalla...), joka tuuppi minut jonkin masiinan luo ja läppäsi valtavalla räpylällään nappia. Masiina tervehti minua kiinaksi ja tyrkkäsi käteeni vuoronumeron 136...Katsahdin numeroita palvelutiskin yläpuolella ja huomasin, että sillä hetkellä mentiin vasta alle satasen numeroissa. Tiedossa siis mukavaa odotusta kiinalaisten kanssa! Jee, tästä me kaikki tykätään niin kovin! Not.

Joskus reilun tunnin päästä koitti minun vuoroni ja heräilin siitä penkiltäni. Ei muuta kun rahat miehelle lasin takana ja kuitti käteen - sitten takaisin viisumitoimistoon. Ja jonottamaan! Ai kun ihanaa. Tällä kertaa jonotin enää alle puoli tuntia ja olin mitä iloisin saadessani passini ja tarvittavat laput mukaan. Tosin tämän vaiheen jälkeen minun matka vei kohti poliisilaitosta, jossa asioidessani sain viimeksi kenkää samantien kun emme ymmärtäneet virkailijan kanssa toisiamme... Arvelin kyllä, että minun pitäisi mennä suoraan samaan paikkaan jonne kiltti poliisisetä minut viimeksi vei (sen ilmaisen riksakyydin kera!), mutta tiesin että siellä olisi se sama yrmeä nainen viskaamassa minut pihalle. Joten olin taas kunnon ketku ja menin poliisiasemalle, jossa tiesin olevan enkuntaitoinen nuori kaveri. Ja sieltähän se löytyi!

Kiinassa ei ilmeisesti poliisit kävele turhaan metriäkään, joten tälläkin kertaa poliisiheppu nappasi laitoksen edestä meille kyydin...poliisiauton nimittäin! Sinne ne tunki minut takapenkille, heppu hyppäsi viereeni ja lähdettiin oikeaan toimistoon kahden partiopoliisin kera. Voin kertoa, että siinä kyydissä istuessani silmäni oli varmaan ihmetyksestä niin lautasina ettei viirusilmäiset kiinalaiset ole koskaan nähneetkään niin isoja aukkoja kenenkään päässä. :D Minut tiputettiin oikeaan paikkaan ja tömistelin sen yrmeän naikkosen puheille.

Ja eikö vaan multa puuttunut taas jokin lappu - en vain ymmärtänyt mikä... Paikalle kutsuttiin toinen poliisi, joka osasi yhden sanan enkkua: "copy". Se huitoi kadun suuntaan, nosteli passiani ja uutta viisumia ja toisti "copy". Ymmärsin, että tarvitsen kopion kaiketi uudesta viisumista. Mitenkähän vain saisin sen?? Lähdin marssimaan katua pitkin ja ihmettelin, onko siellä jossain kopiointimesta. Ei näyttänyt olevan, mutta tarpeeksi pitkälle päästyäni huomasin pienen kiinalaisen puhelinkaupan. Ja mikäs niillä kiilteli myyntitiskillä? No tulostin ihan selkeästi! Menin sisään ja osoittelin tulostinta ja passiani ja kappas vain - sain kun sainkin kopion. :D Ei ne varmaan tätä paikkaa tarkoittaneet, mutta hoituipa se kopiointi näinkin.

Palasin takaisin poliisilaitokselle ja heiluttelin ylpeänä kopiotani. Lopulta se sitruunaa maistaneelta näyttänyt nainen tyrkkäsi minulle käteen papereita, vei yläkertaan toiseen toimistoon, vei takaisin johonkin ja lopulta seisoin pihalla oleskelulupa kädessäni. Jes!!! Mikä riemu taas kerran. Ja korvat soi kaikesta minulle puhutusta kiinasta, josta en ollut ymmärtänyt jälleen kerran sanaakaan. Seuraavaksi ryhdyin kysymään partiopollareilta, missäköhän olen ja pyysin näyttämään kartalta. Nepä pakkasivat minut uudestaan auton takapenkille ja heittivät kotiin! Hah, erinomaista asiakaspalvelua (tai sitten ne eivät vain luottaneet kykyyni selviytyä takaisin kotiin), mutta vähän kyllä nolotti saapua Waterfrontin porteille poliisisaattueessa... Portinvartija luulee minua kai nyt pahemman luokan rikolliseksi, mutta luulkoon. Avaapahan portin aina kiltisti tästäkin lähtien. ;)

Niin, aikaa tähän yhden asian hoitoon kului tällä kertaa melkein neljä tuntia...welcome to China.