Missä sydän, siellä koti?

Nyt ollaan syvällisten ajatusten äärellä ja varoitan jo heti tässä alussa, että tiedossa on nillitystä isolla ännällä.

Kaikki alkoi siitä, kun rakas Kela päätti haluta minut pian ja mahdollisimman äkkiä takaisin Suomeen. Olen kyllä kiitollinen siitä, että saan edelleen kuulua Suomen sosiaaliturvan piiriin, mutta tarviiko tulla hätyyttelemään jo tässä vaiheessa?? Mulla olisi vielä reilut viisi viikkoa aikaa elää ja hengittää Kiinaa jokaisella solullani, mutta keskittyminenhän siinä menee kun eksynyttä lammasta aletaan mankua takaisin Suomeen.... Minä olen muutenkin viimeiset pari viikkoa jakanut persoonallisuuteni känkkäränkän kanssa ja saanut itkupotkuraivareita, koska minua suututtaa ja suorastaan repii se tieto että pian pitää palata Suomeen. En halua palata. Ei vielä kiinnosta palata. Ei ole montaakaan hyvää syytä palata. Jos saisin kissani ja kavereitani Kiinaan, mulla olisi täällä kaikki mahdollisuudet erittäin onnelliseen ja mukavaan elämään. Mutta Finland is calling, sillä koulu on kesken näiden ulkomaankeikkojen vuoksi.... Ja minun kunnianhimollani koulua ei jätetä käymättä. Voi persaus.

Tämä nykyinen rakkaussuhteeni Kiinaan on pitkän ajan tulos. Kiina on hieman hankala kumppani, sellainen johon ei rakastuta ensisilmäyksellä. Sen kanssa opitaan elämään ja toimimaan ja ajan ja loputtoman kärsivällisyyden kanssa suhde muuttuu lämpimäksi ja arvostavaksi. Muistan ikuisesti sen ensimmäisen hetken Chengdussa, kun mietin olenko kenties vahingossa lentänyt Neuvostoliiton aikaiselle Venäjälle... Missään ei ollutkaan mitään pilvenpiirtäjiä saati upeita kiiltäviä lasiseiniä. Sen sijaan joka puolella oli likaista, sotkuista, romuista, haisevaa ja tottakai tungosta. En voinut käsittää sitä ihmismäärää! Ensimmäinen kuukausi meni pienen alkuinnostuksen vallassa, vaikkakaan en kokenut mitään honeymoonia Kiinan kanssa missään vaiheessa.

Totuus iski rajusti vasten kasvoja vasta toisen ja kolmannen kuukauden aikana - minä oikeastaan vihasin kaikkea täällä ja olin suurimman osan ajasta valmis pakkaamaan laukut ja palaamaan Suomeen. Sittemmin tajusin, että podin tuolloin elämäni järkyttävintä kulttuurishokkia. En sopeutunut en sitten millään! Enkä halunnutkaan, koska kaikki tuntui väärältä. En edes tiennyt millaiset mittasuhteet kulttuurishokki voi saada, mutta nyttemmin tiedän. Totisesti. En koskaan Espanjassa joutunut sellaiseen höykytykseen, sillä kaikesta erilaisuudestaan huolimatta Madrid oli ihan peace of cake verrattuna Kiinaan.

Mutta sitten kolmen kuukauden jälkeen koitti viikon pikavisiitti Suomeen. Nautin kissojeni ja ystävieni seurasta ihan mielettömästi (kuten myös tutuista ruoista), mutta samalla minut valtasi outo tunne siitä, että koti taisi kuitenkin jäädä Chengduun... Ja olin sanoinkuvailemattoman onnellinen palatessani omaan kotiini Kiinaan! En tiedä mitä oikein tapahtui, mutta siitä lähtien olen kulkenut täällä niissä vaaleanpunaisissa laseissa ja hihkunut innoissani myös jokaisen bad China dayn (vähän kuin bad hair day, mutta koskee Kiinaa ja kiinalaisia) jälkeen.

En ole närkästynyt vaikka vihannesmummolla ja minulla kesti monta päivää oppia asioimaan yhdessä - ja nyt minun tarvitsee vain astella paikalle ja mamma tietää, että haluan kolme tomaattia! Hinnat ymmärrän hienosti kiinaksikin. En hermostu, vaikka istun päivästä pari tuntia ruuhkassa työmatkoillani - se vain kuuluu asiaan. Otan melko tyynesti kaiken tämän ihanan tungoksen ja ärsyynnyn enää hitusen, jos minua tönitään ja ohitellaan - olen yksinkertaisesti opetellut yhtä röyhkeäksi, vaikka se suomalaiselle vaikeaa onkin. Ainoa asia, joka silloin tällöin harmittaa ja jurppii on se ikävä laowai-huutelu ja jatkuva töllötys, kuiskutus ja häpeilemätön tuijotus. Joskus sitä ei vain jaksa, mutta suurimman osan ajasta kyllä. Yritän monesti miettiä asian niin, että Suomessa olen ihan perus kaduntallaaja enkä kiinnitä kenenkään erityishuomiota, kun täällä taas olen suuri ja ihmeellinen nähtävyys. Yritän siis käyttäytyä arvoni mukaisesti ja vilkutella kohteliaasti innokkaille ihailijoille. Harvoin sitä ihminen saa näin paljon huomiota. :)

Minä veikkaan, että jos näkisitte tämän sekamelskan, jossa me täällä Kiinassa asustellaan - te järkyttyisitte aluksi ihan niin kuin minäkin. Kaupassa näyttää ensimmäisellä kerralla siltä, ettei sieltä löydy mitään syötäväksi kelpaavaa ja itku meinaa tulla, kun joudut ekaa kertaa siihen tungokseen. Joka paikassa haisee ja kaikki on sanalla sanoen omituista ja epämukavaa. Liikenteen seassa tuntee jatkuvaa pakokauhua ja miettiin, mitä kaikkea se matkavakuutus korvasikaan. Et pääse paikkaan, jossa ei olisi kiinalaisia. Yleiset vessat järkyttävät tottuneenkin matkailijan hajullaan ja kammottavalla lattiareiällään (paperia ei yleensä ole, omat messiin!). Näet joka puolella köyhyyttä, sairautta ja loputonta epäoikeudenmukaisuutta. Mitä hienoa tässä maassa sitten loppujen lopulta muka on? Kiina on todellinen kulttuurishokille monille, mutta kun täällä elää vähän kauemmin, tämän kaiken alta paljastuu mitä mielenkiintoisin kulttuuri, nöyräksi pistävä kieli ja aivan ihastuttava kansa. :)

Minä keskityn tässä blogissani havainnoimaan kulttuurieroja, mutten tarkoita niitä missään nimessä epäkohtina tai huonouksina. Enkä myöskään tarkoita, että asiat tehtäisiin meillä Suomessa jotenkin paremmin - ehen! Olen oppinut rakastamaan kiinalaisia, kiinalaisuutta ja Kiinaa, enkä vaihtaisi tätä mihinkään. Mutta totta tosiaan ensi kuun lopussa me lennetään Suomeen ja minä onneton joudun jäämään sinne. Elämän suuria vääryyksiä. Juha sai nyt seitsemän Kiinan kuukauden jälkeen avaruusolion työlupansa (Alien work permit, jonka ulkomaalaiset tarvitsevat saadakseen tehdä duunia täällä), joka oikeuttaa asustelemaan täällä vielä piiiitkän tovin. How fair is that?? No ainakin tiedän, että tulen käymään täällä vielä heti syksyllä ja varmasti ensi vuonnakin. Tiedä vaikka pääsisin takaisin kokonaan, kunhan saan opiskelut pois alta...

Tosin eipä sitä tiedä, mihin elämä vie. Juha puhuu Etelä-Koreasta ja minä Jenkeistä.... Sen olen päättänyt etten suostu enää lähtemään mihinkään Kiinaa hankalampaan tai eksoottisempaan (tai alkukantaisempaan) maahan. En osaa kuvitella tulevaisuutta Suomessa kovin tosissani, vaikka ainahan se kotina pysyy. Seuraavalle reissulle otan vain kissani messiin ja kaikki on hyvin!

Hmmm, olipahan pitkä ja mutkikas tarina. Enkä oikein tiedä, mikä minun pointtini oli mutta tulipahan kerrottua. Adios! :)

6 Response to "Missä sydän, siellä koti?"

  1. Salla says:
    19. heinäkuuta 2011 klo 21.47

    Mä kyllä luulisin löytäneeni sun pointin.
    Kun me mietittiin ekan vuoden jälkeen takasin Suomeen menoa, se tuntui huonolta ajatukselta. Kuten myös toisen vuoden jälkeen. Tää maa on niin suuri ja täynnä niin paljon asioita, joita haluaa nähdä ja kokea, ja joihin haluaa päästä sisään paremmin kuin pintaa raapaisemalla.
    Vaikka monena päivänä kauniisti sanottuna ihmetyttää tää koko homma, niin kuitenkin elämä täällä on kaiken kaikkiaan mahtavaa - joskin haastavaa. Joka kerta Suomeen lähtiessä tuli aikaisemmin fiilis, että jotain jää nyt kesken.

    Kuitenkin, jossain vaiheessa tulee se piste, jossa tuntee, että 'mun osaltani Kiina on nyt valmis'. Mulla meni reilut 2,5 vuotta, mutta nyt mulle on tullut fiilis, että olen valmis palaamaan ja mulla ei jää täällä mitään kesken. Mun aamukammassani on 8 kuukautta, joista aion kyllä nauttia aivan täysillä!

    Jos susta tuntuu, että pitää palata, niin pitää palata ja hoitaa homma siihen pisteeseen, että homma on myös sun osalta valmis. Onneksi tänne pääsee aina takasin, edes käymään noin niinkun lyhyemmällä tähtäimellä. :)

  2. Sara says:
    19. heinäkuuta 2011 klo 22.47

    Hyva etta kirjoitit! Minusta on mielenkiintoista lukea muiden kulttuurishokeista ja ajatuksista Kiinaa kohtaan. Netin kautta olen loytanyt niin monta taalla asuvaa ja paikasta kiinnostunutta, etta uteliaisuus on vaan kasvanut.

    Sitten edelliselle kommentoijalle eli Sallalle: Olen itse jo valmiiksi huolestunut, etta tuleeko minulle koskaan sellasita oloa, etta "mun osalta kiina on nyt valmis". Jotenkin etukateen ajateltuna se tuntuisi niin suurelta pettymykselta, silla Kiinasta olen haaveillut aidin masusta asti. Mutta se jaa nahtavaksi, etta kauanko loppujen lopuksi taalla Kiinassa asun.

  3. Josca says:
    20. heinäkuuta 2011 klo 19.56

    Minun osaltani Kiina ei ole läheskään valmis - päinvastoin se jää pahasti kesken... Tulin tänään siihen tulokseen, että ainoa järkevä vaihtoehto taitaa siis olla pyrkiä takaisin mahdollisimman pian.

  4. Heidi Nummi says:
    22. heinäkuuta 2011 klo 18.00

    Huh, oon lukenut koko sun blogin läpi tässä muutaman päivän aikana. Harmillista et just nyt ku löysin tän joudut palaamaan takas Suomeen. ;__;

    Tiedätkö onko blogosfäärissä muita Kiinassa asuvien suomalaisten blogeja? :>

  5. Sara says:
    22. heinäkuuta 2011 klo 18.03

    Heidi, royhkeasti mainostan, etta yritan kerata blogini sivupalkkiin suomalaisten kirjoittamia Kiina-blogeja.(Sielta loytyykin jo useampi Kiinassa asuva suomalainen!)

    Tassa viela osoite: http://sarajaaksola.com/blogi

  6. Josca says:
    22. heinäkuuta 2011 klo 20.42

    Hyvä vaan Sara, että mainostat - oisin linkannu sun blogin tähän itsekin.

    Ja Heidi tässä on vielä viisi viikkoa tiukkaa Kiina-settiä tiedossa! Ja syksyllä muutaman viikon reissu, jollon varmasti tulee paljon uusia kiinalaisia kokemuksia. :) Ja toivon mukaan palaan tänne heti ensi kesänä takaisin!

Lähetä kommentti