Olette varmaan jo melko kypsiä näihin minun säätiedotuksiin mutta hihiihihihi, ette usko kuinka kylmää meillä täällä on!! Jääkausi on tullut, sillä tänään kiinalaiset kohmettuivat villatakkiensa sisälle ja eräs Jääkarhun poikanen nautti. Meillä on nimittäin tänään vain +22 astetta! Mmmmm, olen hykerrellyt ilosta. ^___^ Ette usko miten suuri ero tällä säällä on siihen +35 ja tuskaiseen kosteuteen! En enää edes muistanut kuinka helppoa tällaisella säällä on olla, elää ja hengittää. Miten ihmeessä meillä onkin Suomessa aina täydellinen lämpötila?? Nyt sen vasta olen tajunnut. Tai siis tottakai minäkin kasvatan nenääni jääpuikot talvella, mutta kevät, kesä sekä syksy mennään aivan ihanilla lämpötiloilla. Sitä minä en malttaisi odottaa millään, että voin ihan totta vetää hupparin niskaan. Jännittävää. :) Kylmältähän tämä reilu parikymppiä tuntuu nyt tämän ilmaston jälkeen, mutta eiköhän tähän taas mieli ja kroppa pian totu.
Viimeinen Kiina-viikonloppu tuli ja meni. Keskityin nauttimaan kaikesta siitä, mitä tulen ikävöimään niin kovin (perjantaiset lettukestit eivät kuulu ikävöintikategoriaan, leikin vain hyvää vaimoa)... Ostin itku silmässä kaupasta kiinalaista mansikkavaahtosaippuaa, jotta saan uuteen Suomen kotiini pienen palan toista kotiani. Tehtiin legendaarinen iltakävely lihatikkumummon luo, hakemaan viimeisen kerran niitä julmetun tulisia mutta ah niin taivaallisia tikkuja (tällä kertaa pyysin vähän mausteita ja silti poltteli vuorokauden kieltä). Kiinassa on mukava lähteä illalla pimeän tultua ulos tepastelemaan, sillä nämä paikalliset mönkiäiset heräävät silloin ja kaivautuvat koloistaan kaduille. Illtaretkellä tuntuu kuin olisi ennemminkin lomalla jossakin ihmemaassa, kuin kotinurkilla. :)
Kiinalaiset on hassuja, sehän me jo tiedetään, ja ne myös tekevät kaikkea mahdollista hullunkurista maan ja taivaan väliltä - meidän näkövinkkelistä. Siellä voimistelee iltaisin mummot kaduilta löytyvissä jumppatelineissä ja joku istuu tyytyväisenä isolla kivellä ja hymyilee yksinään. Iltayhdeksän on lauantaina sopiva dinneriaika ja joka puolella on piskuisia autotalliravintoloita tai katukeittiöitä täynnä kiinalaisia. Maiskutus vaan kuuluu. Miehet pelaavat mahjongia teehuoneissa, ilman paitaa tottakai ja naiset särpivät vihreää teetä. Ja sitten siellä tallaa kaksi onnellista länkkäriä ihmettelemässä menoa. Jos ollaan oikein onnekkaita, saatetaan nähdä takaperinkävelijä tai pyjamassa hiihtelijä. Minä niin rakastan tätä maata. Sniif.
Eilen mentiin minun viimeiselle ehtoolliselle meidän omaan ja parhaaseen autotalliin (tosin saatan hakea vielä parit munakkaat mukaan tällä viikolla). Ja sain taas hyvän muistutuksen siitä, miksi Kiinassa on hankalaa yrittää olla kasvissyöjä (jonka touhun minä siis lopetin, kun tänne muutin) - paistettu tofu voidaan ihan hienosti tarjoilla possun kera. :) Minä olen jo hyvän aikaa yrittänyt saada yliannostusta ehdottomasta ykköslempparistani eli paistetusta tomaatista ja kananmunasta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ajattelin, että jos söisin sitä kyllästymiseen asti, minua ei niin kovin harmittaisi kun sitä ei saa Suomesta mistään. Osaan itse tehdä ihan kivaa versiota kyseisestä ruoasta, mutta se nyt ei ole lähelläkään aitoa... Joten valittettavasti taidan joutua ikävöimään myös lempiruokaani. Tosin keksin jo aika villin idean sen suhteen, josko kotikaupunkini kiinalainen ravintola valmistaisi minulle kyseistä ruokaa salaa tiskin alta. :D Ei siitä tarvisi muille kertoa, minulle vaan paistaisivat silloin tällöin yhden satsin! Minulla on muutenkin kova hinku mennä pitkästä aikaa maistelemaan länsimaalaista kiinalaista sapuskaa, se on niin kovin erilaista kuin täällä paikan päällä. Täytyy raahata joku uhri kanssani dinnerille Suomessa.
Tänä aamuna minun täytyi jo lopulta myöntää, että hovikuskini on tainnut ottaa lopputilin. Ei näy, ei kuulu. Aika hyvin olen kuitenkin viime aikoina työllistänyt muita pimeitä kyytejä ja löytänyt aina tieni jotenkin toimistolle. Kunnes sitten tänään kävi tenkkapoo - odottelin kyytiä, mutta ketään ei ollut missään. Ilmeisesti meidän kadun pimeät taksit ovat jo oppineet, etten ole kovin hyvä saalis, sillä en suostu maksamaan länkkärilisää. Kukaan ei tarjonnut kyytiä! Lopulta yksi mies suostui ottamaan minut kyytiin, mutten malttanut olla vähän tinkaamatta - sovimme hinnaksi 25 rähmää, joka on hieman liikaa, mutta vaihtoehtojen vähyyden vuoksi siedettävä summa. Emmepä arvanneet kumpikaan, että jumitumme ruuhkaan ihan tähän minun kotihoodeille melkein tunniksi... Sen siitä saa, jos täällä suljetaan yksi ainoa katu. Sen ruuhkaan selvittelemisessä nimittäin kesti ja kesti. Kuskini tarjosi välillä tupakkaa ja kysäisi siinä tunnin kohdalla saisiko kuitenkin kyydistä kolmekymppiä. Maksoin mielihyvin, sillä totta puhuakseni hänen tilanteessaan minä olisin nakannut laowain pihalle ja pöristellyt kauas pois ruuhkasta.
Illalla hyppäsin taas jonkun taksikuskin kyytiin (laskin tuossa muuten, että olen istunut täällä varmaankin yli 400 taksissa) ja myönnän, etten pahemmin kuunnellut mitä se puheli - ne kun aina höpöttävät minulle kamalasti kiinaa, enkä ymmärrä yhtikäs mitään. Sitten yhtäkkiä korviini kantautui lause "too much cars...". Mitä?? Se puhhuu enkkua?? Hyvä etten tarttunut kuskia riveleistä ja ravistellut, kun niin innostuin! Taksikuskit eivät koskaan osaa englantia, never! Ylipäätään juuri kukaan ei osaa täällä enkkua, joten on aina yhtä hämmentävää törmätä kiinalaiseen, jonka kanssa pystyn keskustelemaan. :) Kuski pystyi juttelemaan englanniksi sellaisia helppoja perusjuttuja, mutta voi pojat minä tunsin oloni kotoisaksi. Olen elänyt puoli vuotta lähes täydellisessä umpiossa, sillä saman tien kun astun kotiovestani ulos, minut ympäröi puhe josta ymmärrän vain pari sanaa. Se tuntuu joskus vähän yksinäiseltä. Ja avuttomalta, kun et pysty kysymään keneltäkään yhtään mitään. Senpä vuoksi on myös hieman jännittävää palata Suomeen, kun pystyn juttelemaan kaikkien kanssa, saan apua kysymällä ja tiedän ihan itse mistä voin ostaa esimerkiksi kirjekuoria! Hurjaa. Kun täällä Kiinassa mieleeni pälkähtää jokin kysymys, siinä voi mennä helposti viikko että saan vastauksen siihen...
Aika käy vähiin. Vielä kolme päivää töitä, kunnes perjantaina pyrähdämme Pekingiin. Lauantaina Suomeen. Olen tässä miettinyt, voiko kotiinpalusta potea kulttuurishokkia? Minua ihan totta kauhistuttaa tulla Suomeen. On niin vahva tunne siitä että koti on Kiinassa, täällä Chengdussa. Se oikea koti. Silloin kesän alussa Suomessa piipahtaessani tunsin kummallista epävarmuutta kaikkea kotimaista kohtaan... Minulle tuli paljon turvallisempi olo, kun palasin Kiinaan. Tämä kuulostaa takuulla tosi hassulta, mutta olen hitto vie tosissani. En itse aiemmin voinut ymmärtää, miten joku voi muka puolessa vuodessa rakastua niin palavasti johonkin maahan että on kauhuissaan sen jättämisestä. Madrid oli tosi nasta paikka ja koko kokemus kerrassaan hullunhauska, mutta ei minusta tuntunut miltään jättää sitä kaupunkia tai maata. No big deal. Olin suorastaan epäuskoinen, kun toiset vaihtarit surivat niin kovasti vaihdon loppumista... Ja nyt olen sitten itse rakentanut pesäni niin uskollisesti Kiinaan, että minusta tuntuu todella todella kurjalta muuttaa takaisin Suomeen. :( Oikeastaan haluaisin pyöriä lattialla itkupotkuraivareissani ja kehitellä jonkin salajuonen, jonka turvin jäisin jäniksenä tänne. Hmph.
On Suomessa kuitenkin asioita, joista olen iloinen. Odotan kovasti kahden pienen munkkihylkeeni kohtaamista ja sitä, miten ne pienet karvalapset suhtautuvat minuun pitkän tauon jälkeen (olen varma, että toinen mököttää ja toinen pelkää minua). Haluan nähdä kavereitani pitkästä aikaa ja soittaa ihan oikean maratonjuorupuhelun! Tahdon mennä kauppaan ja itkeä ihan vain siitä ilosta, että siellä on oikeaa ja suomalaista ruokaa. Herranjumala ruisleipää ja kalkkunaleikettä ja Oltermannia ja ties mitä! Ei enää kananvarpaita, siankärsiä ja ankanmunia. Eikä myöskään enää katastrofaalisia ruuhkia, pääsen mihin tahansa ihan hetkessä! Suomen kadut ovat suorastaan autioita Kiinan jälkeen, mutta se on ihan tervetulletta vaihtelua. Kuten sekin, ettei omasta tilasta ja vuorosta tarvitse enää tapella verissäpäin! On Suomessa siis paljon hyvääkin, pakko myöntää.
Mutta ei, en minä täältä lähtisi. En kulumallakaan.
Viimeinen Kiina-viikonloppu tuli ja meni. Keskityin nauttimaan kaikesta siitä, mitä tulen ikävöimään niin kovin (perjantaiset lettukestit eivät kuulu ikävöintikategoriaan, leikin vain hyvää vaimoa)... Ostin itku silmässä kaupasta kiinalaista mansikkavaahtosaippuaa, jotta saan uuteen Suomen kotiini pienen palan toista kotiani. Tehtiin legendaarinen iltakävely lihatikkumummon luo, hakemaan viimeisen kerran niitä julmetun tulisia mutta ah niin taivaallisia tikkuja (tällä kertaa pyysin vähän mausteita ja silti poltteli vuorokauden kieltä). Kiinassa on mukava lähteä illalla pimeän tultua ulos tepastelemaan, sillä nämä paikalliset mönkiäiset heräävät silloin ja kaivautuvat koloistaan kaduille. Illtaretkellä tuntuu kuin olisi ennemminkin lomalla jossakin ihmemaassa, kuin kotinurkilla. :)
Kiinalaiset on hassuja, sehän me jo tiedetään, ja ne myös tekevät kaikkea mahdollista hullunkurista maan ja taivaan väliltä - meidän näkövinkkelistä. Siellä voimistelee iltaisin mummot kaduilta löytyvissä jumppatelineissä ja joku istuu tyytyväisenä isolla kivellä ja hymyilee yksinään. Iltayhdeksän on lauantaina sopiva dinneriaika ja joka puolella on piskuisia autotalliravintoloita tai katukeittiöitä täynnä kiinalaisia. Maiskutus vaan kuuluu. Miehet pelaavat mahjongia teehuoneissa, ilman paitaa tottakai ja naiset särpivät vihreää teetä. Ja sitten siellä tallaa kaksi onnellista länkkäriä ihmettelemässä menoa. Jos ollaan oikein onnekkaita, saatetaan nähdä takaperinkävelijä tai pyjamassa hiihtelijä. Minä niin rakastan tätä maata. Sniif.
 |
| Onnellinen syömäri. |
Tänä aamuna minun täytyi jo lopulta myöntää, että hovikuskini on tainnut ottaa lopputilin. Ei näy, ei kuulu. Aika hyvin olen kuitenkin viime aikoina työllistänyt muita pimeitä kyytejä ja löytänyt aina tieni jotenkin toimistolle. Kunnes sitten tänään kävi tenkkapoo - odottelin kyytiä, mutta ketään ei ollut missään. Ilmeisesti meidän kadun pimeät taksit ovat jo oppineet, etten ole kovin hyvä saalis, sillä en suostu maksamaan länkkärilisää. Kukaan ei tarjonnut kyytiä! Lopulta yksi mies suostui ottamaan minut kyytiin, mutten malttanut olla vähän tinkaamatta - sovimme hinnaksi 25 rähmää, joka on hieman liikaa, mutta vaihtoehtojen vähyyden vuoksi siedettävä summa. Emmepä arvanneet kumpikaan, että jumitumme ruuhkaan ihan tähän minun kotihoodeille melkein tunniksi... Sen siitä saa, jos täällä suljetaan yksi ainoa katu. Sen ruuhkaan selvittelemisessä nimittäin kesti ja kesti. Kuskini tarjosi välillä tupakkaa ja kysäisi siinä tunnin kohdalla saisiko kuitenkin kyydistä kolmekymppiä. Maksoin mielihyvin, sillä totta puhuakseni hänen tilanteessaan minä olisin nakannut laowain pihalle ja pöristellyt kauas pois ruuhkasta.
Illalla hyppäsin taas jonkun taksikuskin kyytiin (laskin tuossa muuten, että olen istunut täällä varmaankin yli 400 taksissa) ja myönnän, etten pahemmin kuunnellut mitä se puheli - ne kun aina höpöttävät minulle kamalasti kiinaa, enkä ymmärrä yhtikäs mitään. Sitten yhtäkkiä korviini kantautui lause "too much cars...". Mitä?? Se puhhuu enkkua?? Hyvä etten tarttunut kuskia riveleistä ja ravistellut, kun niin innostuin! Taksikuskit eivät koskaan osaa englantia, never! Ylipäätään juuri kukaan ei osaa täällä enkkua, joten on aina yhtä hämmentävää törmätä kiinalaiseen, jonka kanssa pystyn keskustelemaan. :) Kuski pystyi juttelemaan englanniksi sellaisia helppoja perusjuttuja, mutta voi pojat minä tunsin oloni kotoisaksi. Olen elänyt puoli vuotta lähes täydellisessä umpiossa, sillä saman tien kun astun kotiovestani ulos, minut ympäröi puhe josta ymmärrän vain pari sanaa. Se tuntuu joskus vähän yksinäiseltä. Ja avuttomalta, kun et pysty kysymään keneltäkään yhtään mitään. Senpä vuoksi on myös hieman jännittävää palata Suomeen, kun pystyn juttelemaan kaikkien kanssa, saan apua kysymällä ja tiedän ihan itse mistä voin ostaa esimerkiksi kirjekuoria! Hurjaa. Kun täällä Kiinassa mieleeni pälkähtää jokin kysymys, siinä voi mennä helposti viikko että saan vastauksen siihen...
Aika käy vähiin. Vielä kolme päivää töitä, kunnes perjantaina pyrähdämme Pekingiin. Lauantaina Suomeen. Olen tässä miettinyt, voiko kotiinpalusta potea kulttuurishokkia? Minua ihan totta kauhistuttaa tulla Suomeen. On niin vahva tunne siitä että koti on Kiinassa, täällä Chengdussa. Se oikea koti. Silloin kesän alussa Suomessa piipahtaessani tunsin kummallista epävarmuutta kaikkea kotimaista kohtaan... Minulle tuli paljon turvallisempi olo, kun palasin Kiinaan. Tämä kuulostaa takuulla tosi hassulta, mutta olen hitto vie tosissani. En itse aiemmin voinut ymmärtää, miten joku voi muka puolessa vuodessa rakastua niin palavasti johonkin maahan että on kauhuissaan sen jättämisestä. Madrid oli tosi nasta paikka ja koko kokemus kerrassaan hullunhauska, mutta ei minusta tuntunut miltään jättää sitä kaupunkia tai maata. No big deal. Olin suorastaan epäuskoinen, kun toiset vaihtarit surivat niin kovasti vaihdon loppumista... Ja nyt olen sitten itse rakentanut pesäni niin uskollisesti Kiinaan, että minusta tuntuu todella todella kurjalta muuttaa takaisin Suomeen. :( Oikeastaan haluaisin pyöriä lattialla itkupotkuraivareissani ja kehitellä jonkin salajuonen, jonka turvin jäisin jäniksenä tänne. Hmph.
On Suomessa kuitenkin asioita, joista olen iloinen. Odotan kovasti kahden pienen munkkihylkeeni kohtaamista ja sitä, miten ne pienet karvalapset suhtautuvat minuun pitkän tauon jälkeen (olen varma, että toinen mököttää ja toinen pelkää minua). Haluan nähdä kavereitani pitkästä aikaa ja soittaa ihan oikean maratonjuorupuhelun! Tahdon mennä kauppaan ja itkeä ihan vain siitä ilosta, että siellä on oikeaa ja suomalaista ruokaa. Herranjumala ruisleipää ja kalkkunaleikettä ja Oltermannia ja ties mitä! Ei enää kananvarpaita, siankärsiä ja ankanmunia. Eikä myöskään enää katastrofaalisia ruuhkia, pääsen mihin tahansa ihan hetkessä! Suomen kadut ovat suorastaan autioita Kiinan jälkeen, mutta se on ihan tervetulletta vaihtelua. Kuten sekin, ettei omasta tilasta ja vuorosta tarvitse enää tapella verissäpäin! On Suomessa siis paljon hyvääkin, pakko myöntää.
Mutta ei, en minä täältä lähtisi. En kulumallakaan.
0 Response to "Viimeinen ehtoollinen"
Lähetä kommentti