Olipahan kiinalainen päivä! Luojan kiitos se on jo siinä pisteessä, että voin kohta rauhoittua kirjan parissa ja kerätä uusia voimia huomiseen.
Tänään minua on kismittänyt taas niin jumalattomasti moni asia. Heti aamusta mulle selkeni, mistä tämä äkillinen vastan vääntö johtuu. Menin nimittäin viemään jugurttiani jääkaappiin ja huomasin, että ei hittolainen, tuossahan on hyllyllä toinen mokoma. Ja hitaasti, mutta varmasti aivoni alkoivat raksuttaa... Se taitaa muuten olla minun eilinen jugurttini. Ja se tarkoittaa sitä, että se minkä eilen poimin tuosta jääkaapin ovesta ei tosiaankaan ollut minun. Minä ihmettelinkin eilen, miksi välipalani on pompannut ihan eri paikkaan, mutta nappasin sen sitten kuitenkin mukaani. Ja söin vaikka mietin, että onpa erikoinen koostumus ja outo maku.... Ja sain mahani tosi kipeäksi. No ei kai se ole mikään ihme, kun oma jugurttini lepäsi kaikessa rauhassa niiden miljoonien riisikippojen takana ja minä pieni taliaivo söin jonkin vuoden vanhan liejupurkin! Hyi yök, että oksetti tänään kun tajusin virheeni! Kiinalaiset varmaan miettii, että hihhih, joku typerys söi sen ikuisuuspurkin, joka on seisonut kaapissa vuosisadan. Ja tietysti se olin minä. Huoh.
Toinen ruokakatastrofi sattui illalla juuri ennen kuin lähdin toimistolta kotia kohti. Mulla oli suunnitelmana painella kampaajalle suoraan töiden jälkeen, joten näppäränä tyttönä ajattelin että syönpä vähän ettei tarvi enää yhdeksän aikaan illalla alkaa mitään dinneriä miettiä. Kipitin hakemaan nuudeleita ja menin keittelemään vettä keittiöön (ja seisoin koko ajan vahtimassa sitä keitintä, ettei kukaan vaan kerkeä tyhjentää sitä). Ensimmäiseksi paikalle ilmestyy siivooja, joka tunkee innoissaan katsomaan että mitäs se laowai oikein kokkailee. Sain ties mitä kiinankielisiä neuvoja koskien vedenkeittoani ja nuudeleitani - harmi etten ymmärtänyt ensimmäistäkään. Keittiöön alkoi kertyä muutakin porukkaa ja jostain kumman syystä kaikkia kiinnosti aivan kamalasti, mitä minä teen. No aion syödä nuudeleita, hurjaa eikö vain??
Se, että joku aikoo syödä ruokaa ennen dinneriaikaa on ilmeisesti vakava rike. Sain ties kuinka monta hämmentynyttä katsetta ja rohkeimmat uskaltautuivat tiedustelemaan miksi minä teen tähän aikaan ruokaa? Että nyt ei ole dinneriaika, se on vasta kuuden jälkeen. Paras oli kommentti "You can't feel hungry yet". Koska olin muutenkin äkäinen kuin pieru, teki mieli vastata että mitenkäs pikku kiinalainen voi tietää, milloin minulla on nälkä... Ja ennen kaikkea - mitä ihmettä se kuuluu yhtään kenellekään, mitä minä teen ja milloin! Argggg, olen tosi tosi väsynyt siihen kun kaikki minun asiani ovat koko kiinalaislauman asioita ja jokaikistä tekemistäni pitää arvioida porukalla. Ja kun minä en edes tee mitään sirkustemppuja, vaan ihan normaaleja juttuja! Antakaa minun kaikki kestää! En jaksanut alkaa selittää, että itse asiassa Suomen dinneriaika on nimenomaan jo viiden maissa. Enkä jaksanut alkaa sanoa, että syön nyt, koska minulla on menoa iltaan asti. Kaiken kruunasi se, että lopulta se siivoojatäti ystävällisesti nappasi vedekeittimen minun käsistäni ja kaatoi itse oikeaoppisesti ne vedet nuudelikuppiini. Teki mieli viskellä ne nuudelit pitkin seiniä, mutta painelin huoneeseeni mököttämään. Räyh.
Kun sitten vihdoin pääsin taapertamaan kohti metroa, minua sieppasi jo etukäteen se tuijotuskerho. Siinä matkalla tulee aina vastaan kaikenmaailman siivoajia ja rakennusmiehiä ja ne on juuri niitä pahimpia töllöttäjiä. Ilmeisesti olen niin maan erikoisen ja kummallisen näköinen, että minua on aivan pakko päivästä töiseen tuijottaa, töniä äkkiä kaveriakin katsomaan miten omituinen otus tuossa menee, naureskella ja osoitella vielä päälle jos en vaikka vielä huomannutkaan, että minut on huomattu. Tekisi mieli hyppiä tasajalkaa ja raivota, että ettekö te oo ennen ihmistä nähnyt?? Minä olen ihan samanlainen eliö, kuin kiinalaisetkin - olen vain hemmetti soikoon valkoinen ja punatukkainen. Ei se voi olla NIIN ihmeellistä! Ja sitten kun odotan metrolla taksia, siitä ehtii mennä ohi sen tuhat osoittelijaa ja parhaat ajavat vielä kohdalleni ja laskevat tummennetun auton ikkunan alas nähdäkseen minut paremmin. Ihan totta. Voi rähmä.
Ei, en silti haluaisi jättää Kiinaa. Toisina päivinä en vain jaksa niin hyvin tätä jokapäiväistä sirkusta. :)
Tänään minua on kismittänyt taas niin jumalattomasti moni asia. Heti aamusta mulle selkeni, mistä tämä äkillinen vastan vääntö johtuu. Menin nimittäin viemään jugurttiani jääkaappiin ja huomasin, että ei hittolainen, tuossahan on hyllyllä toinen mokoma. Ja hitaasti, mutta varmasti aivoni alkoivat raksuttaa... Se taitaa muuten olla minun eilinen jugurttini. Ja se tarkoittaa sitä, että se minkä eilen poimin tuosta jääkaapin ovesta ei tosiaankaan ollut minun. Minä ihmettelinkin eilen, miksi välipalani on pompannut ihan eri paikkaan, mutta nappasin sen sitten kuitenkin mukaani. Ja söin vaikka mietin, että onpa erikoinen koostumus ja outo maku.... Ja sain mahani tosi kipeäksi. No ei kai se ole mikään ihme, kun oma jugurttini lepäsi kaikessa rauhassa niiden miljoonien riisikippojen takana ja minä pieni taliaivo söin jonkin vuoden vanhan liejupurkin! Hyi yök, että oksetti tänään kun tajusin virheeni! Kiinalaiset varmaan miettii, että hihhih, joku typerys söi sen ikuisuuspurkin, joka on seisonut kaapissa vuosisadan. Ja tietysti se olin minä. Huoh.
Toinen ruokakatastrofi sattui illalla juuri ennen kuin lähdin toimistolta kotia kohti. Mulla oli suunnitelmana painella kampaajalle suoraan töiden jälkeen, joten näppäränä tyttönä ajattelin että syönpä vähän ettei tarvi enää yhdeksän aikaan illalla alkaa mitään dinneriä miettiä. Kipitin hakemaan nuudeleita ja menin keittelemään vettä keittiöön (ja seisoin koko ajan vahtimassa sitä keitintä, ettei kukaan vaan kerkeä tyhjentää sitä). Ensimmäiseksi paikalle ilmestyy siivooja, joka tunkee innoissaan katsomaan että mitäs se laowai oikein kokkailee. Sain ties mitä kiinankielisiä neuvoja koskien vedenkeittoani ja nuudeleitani - harmi etten ymmärtänyt ensimmäistäkään. Keittiöön alkoi kertyä muutakin porukkaa ja jostain kumman syystä kaikkia kiinnosti aivan kamalasti, mitä minä teen. No aion syödä nuudeleita, hurjaa eikö vain??
Se, että joku aikoo syödä ruokaa ennen dinneriaikaa on ilmeisesti vakava rike. Sain ties kuinka monta hämmentynyttä katsetta ja rohkeimmat uskaltautuivat tiedustelemaan miksi minä teen tähän aikaan ruokaa? Että nyt ei ole dinneriaika, se on vasta kuuden jälkeen. Paras oli kommentti "You can't feel hungry yet". Koska olin muutenkin äkäinen kuin pieru, teki mieli vastata että mitenkäs pikku kiinalainen voi tietää, milloin minulla on nälkä... Ja ennen kaikkea - mitä ihmettä se kuuluu yhtään kenellekään, mitä minä teen ja milloin! Argggg, olen tosi tosi väsynyt siihen kun kaikki minun asiani ovat koko kiinalaislauman asioita ja jokaikistä tekemistäni pitää arvioida porukalla. Ja kun minä en edes tee mitään sirkustemppuja, vaan ihan normaaleja juttuja! Antakaa minun kaikki kestää! En jaksanut alkaa selittää, että itse asiassa Suomen dinneriaika on nimenomaan jo viiden maissa. Enkä jaksanut alkaa sanoa, että syön nyt, koska minulla on menoa iltaan asti. Kaiken kruunasi se, että lopulta se siivoojatäti ystävällisesti nappasi vedekeittimen minun käsistäni ja kaatoi itse oikeaoppisesti ne vedet nuudelikuppiini. Teki mieli viskellä ne nuudelit pitkin seiniä, mutta painelin huoneeseeni mököttämään. Räyh.
Kun sitten vihdoin pääsin taapertamaan kohti metroa, minua sieppasi jo etukäteen se tuijotuskerho. Siinä matkalla tulee aina vastaan kaikenmaailman siivoajia ja rakennusmiehiä ja ne on juuri niitä pahimpia töllöttäjiä. Ilmeisesti olen niin maan erikoisen ja kummallisen näköinen, että minua on aivan pakko päivästä töiseen tuijottaa, töniä äkkiä kaveriakin katsomaan miten omituinen otus tuossa menee, naureskella ja osoitella vielä päälle jos en vaikka vielä huomannutkaan, että minut on huomattu. Tekisi mieli hyppiä tasajalkaa ja raivota, että ettekö te oo ennen ihmistä nähnyt?? Minä olen ihan samanlainen eliö, kuin kiinalaisetkin - olen vain hemmetti soikoon valkoinen ja punatukkainen. Ei se voi olla NIIN ihmeellistä! Ja sitten kun odotan metrolla taksia, siitä ehtii mennä ohi sen tuhat osoittelijaa ja parhaat ajavat vielä kohdalleni ja laskevat tummennetun auton ikkunan alas nähdäkseen minut paremmin. Ihan totta. Voi rähmä.
Ei, en silti haluaisi jättää Kiinaa. Toisina päivinä en vain jaksa niin hyvin tätä jokapäiväistä sirkusta. :)
0 Response to "Bad China Day"
Lähetä kommentti