Nǐ hǎo Chengdu!

Nyt ollaan syvällisten ajatusten äärellä ja varoitan jo heti tässä alussa, että tiedossa on nillitystä isolla ännällä.

Kaikki alkoi siitä, kun rakas Kela päätti haluta minut pian ja mahdollisimman äkkiä takaisin Suomeen. Olen kyllä kiitollinen siitä, että saan edelleen kuulua Suomen sosiaaliturvan piiriin, mutta tarviiko tulla hätyyttelemään jo tässä vaiheessa?? Mulla olisi vielä reilut viisi viikkoa aikaa elää ja hengittää Kiinaa jokaisella solullani, mutta keskittyminenhän siinä menee kun eksynyttä lammasta aletaan mankua takaisin Suomeen.... Minä olen muutenkin viimeiset pari viikkoa jakanut persoonallisuuteni känkkäränkän kanssa ja saanut itkupotkuraivareita, koska minua suututtaa ja suorastaan repii se tieto että pian pitää palata Suomeen. En halua palata. Ei vielä kiinnosta palata. Ei ole montaakaan hyvää syytä palata. Jos saisin kissani ja kavereitani Kiinaan, mulla olisi täällä kaikki mahdollisuudet erittäin onnelliseen ja mukavaan elämään. Mutta Finland is calling, sillä koulu on kesken näiden ulkomaankeikkojen vuoksi.... Ja minun kunnianhimollani koulua ei jätetä käymättä. Voi persaus.

Tämä nykyinen rakkaussuhteeni Kiinaan on pitkän ajan tulos. Kiina on hieman hankala kumppani, sellainen johon ei rakastuta ensisilmäyksellä. Sen kanssa opitaan elämään ja toimimaan ja ajan ja loputtoman kärsivällisyyden kanssa suhde muuttuu lämpimäksi ja arvostavaksi. Muistan ikuisesti sen ensimmäisen hetken Chengdussa, kun mietin olenko kenties vahingossa lentänyt Neuvostoliiton aikaiselle Venäjälle... Missään ei ollutkaan mitään pilvenpiirtäjiä saati upeita kiiltäviä lasiseiniä. Sen sijaan joka puolella oli likaista, sotkuista, romuista, haisevaa ja tottakai tungosta. En voinut käsittää sitä ihmismäärää! Ensimmäinen kuukausi meni pienen alkuinnostuksen vallassa, vaikkakaan en kokenut mitään honeymoonia Kiinan kanssa missään vaiheessa.

Totuus iski rajusti vasten kasvoja vasta toisen ja kolmannen kuukauden aikana - minä oikeastaan vihasin kaikkea täällä ja olin suurimman osan ajasta valmis pakkaamaan laukut ja palaamaan Suomeen. Sittemmin tajusin, että podin tuolloin elämäni järkyttävintä kulttuurishokkia. En sopeutunut en sitten millään! Enkä halunnutkaan, koska kaikki tuntui väärältä. En edes tiennyt millaiset mittasuhteet kulttuurishokki voi saada, mutta nyttemmin tiedän. Totisesti. En koskaan Espanjassa joutunut sellaiseen höykytykseen, sillä kaikesta erilaisuudestaan huolimatta Madrid oli ihan peace of cake verrattuna Kiinaan.

Mutta sitten kolmen kuukauden jälkeen koitti viikon pikavisiitti Suomeen. Nautin kissojeni ja ystävieni seurasta ihan mielettömästi (kuten myös tutuista ruoista), mutta samalla minut valtasi outo tunne siitä, että koti taisi kuitenkin jäädä Chengduun... Ja olin sanoinkuvailemattoman onnellinen palatessani omaan kotiini Kiinaan! En tiedä mitä oikein tapahtui, mutta siitä lähtien olen kulkenut täällä niissä vaaleanpunaisissa laseissa ja hihkunut innoissani myös jokaisen bad China dayn (vähän kuin bad hair day, mutta koskee Kiinaa ja kiinalaisia) jälkeen.

En ole närkästynyt vaikka vihannesmummolla ja minulla kesti monta päivää oppia asioimaan yhdessä - ja nyt minun tarvitsee vain astella paikalle ja mamma tietää, että haluan kolme tomaattia! Hinnat ymmärrän hienosti kiinaksikin. En hermostu, vaikka istun päivästä pari tuntia ruuhkassa työmatkoillani - se vain kuuluu asiaan. Otan melko tyynesti kaiken tämän ihanan tungoksen ja ärsyynnyn enää hitusen, jos minua tönitään ja ohitellaan - olen yksinkertaisesti opetellut yhtä röyhkeäksi, vaikka se suomalaiselle vaikeaa onkin. Ainoa asia, joka silloin tällöin harmittaa ja jurppii on se ikävä laowai-huutelu ja jatkuva töllötys, kuiskutus ja häpeilemätön tuijotus. Joskus sitä ei vain jaksa, mutta suurimman osan ajasta kyllä. Yritän monesti miettiä asian niin, että Suomessa olen ihan perus kaduntallaaja enkä kiinnitä kenenkään erityishuomiota, kun täällä taas olen suuri ja ihmeellinen nähtävyys. Yritän siis käyttäytyä arvoni mukaisesti ja vilkutella kohteliaasti innokkaille ihailijoille. Harvoin sitä ihminen saa näin paljon huomiota. :)

Minä veikkaan, että jos näkisitte tämän sekamelskan, jossa me täällä Kiinassa asustellaan - te järkyttyisitte aluksi ihan niin kuin minäkin. Kaupassa näyttää ensimmäisellä kerralla siltä, ettei sieltä löydy mitään syötäväksi kelpaavaa ja itku meinaa tulla, kun joudut ekaa kertaa siihen tungokseen. Joka paikassa haisee ja kaikki on sanalla sanoen omituista ja epämukavaa. Liikenteen seassa tuntee jatkuvaa pakokauhua ja miettiin, mitä kaikkea se matkavakuutus korvasikaan. Et pääse paikkaan, jossa ei olisi kiinalaisia. Yleiset vessat järkyttävät tottuneenkin matkailijan hajullaan ja kammottavalla lattiareiällään (paperia ei yleensä ole, omat messiin!). Näet joka puolella köyhyyttä, sairautta ja loputonta epäoikeudenmukaisuutta. Mitä hienoa tässä maassa sitten loppujen lopulta muka on? Kiina on todellinen kulttuurishokille monille, mutta kun täällä elää vähän kauemmin, tämän kaiken alta paljastuu mitä mielenkiintoisin kulttuuri, nöyräksi pistävä kieli ja aivan ihastuttava kansa. :)

Minä keskityn tässä blogissani havainnoimaan kulttuurieroja, mutten tarkoita niitä missään nimessä epäkohtina tai huonouksina. Enkä myöskään tarkoita, että asiat tehtäisiin meillä Suomessa jotenkin paremmin - ehen! Olen oppinut rakastamaan kiinalaisia, kiinalaisuutta ja Kiinaa, enkä vaihtaisi tätä mihinkään. Mutta totta tosiaan ensi kuun lopussa me lennetään Suomeen ja minä onneton joudun jäämään sinne. Elämän suuria vääryyksiä. Juha sai nyt seitsemän Kiinan kuukauden jälkeen avaruusolion työlupansa (Alien work permit, jonka ulkomaalaiset tarvitsevat saadakseen tehdä duunia täällä), joka oikeuttaa asustelemaan täällä vielä piiiitkän tovin. How fair is that?? No ainakin tiedän, että tulen käymään täällä vielä heti syksyllä ja varmasti ensi vuonnakin. Tiedä vaikka pääsisin takaisin kokonaan, kunhan saan opiskelut pois alta...

Tosin eipä sitä tiedä, mihin elämä vie. Juha puhuu Etelä-Koreasta ja minä Jenkeistä.... Sen olen päättänyt etten suostu enää lähtemään mihinkään Kiinaa hankalampaan tai eksoottisempaan (tai alkukantaisempaan) maahan. En osaa kuvitella tulevaisuutta Suomessa kovin tosissani, vaikka ainahan se kotina pysyy. Seuraavalle reissulle otan vain kissani messiin ja kaikki on hyvin!

Hmmm, olipahan pitkä ja mutkikas tarina. Enkä oikein tiedä, mikä minun pointtini oli mutta tulipahan kerrottua. Adios! :)

Nyt on koettu taas yksi once in a lifetime experience - olen käynyt kiinalaisissa häissä. Kuten kerroinkin, en tosiaakaan tiennyt etukäteen mitä odottaa, mutta tiesin että se voi olla kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä kun kyseessä on Kiina. Ja nyt jälkikäteen täytyy myöntää, että kiinalaisten versio naimisiin menosta on mitä parhain - voittaa minun maullani melkeinpä kotimaiset hääjuhlat.

Jo pelkästään hääpaikalle matkustaminen saa mukavan kiinalaisen höysteen, kun autoon (tosin isoon) tungetaan neljä kiinalaista ja kolme suomalaista... Nämä paikalliset kun tuppaavat innostumaan nopeasti ja kiljumaan ja huutamaan sitten tohkeissaan, että voi "Herramunjee me mennään häihin!" ja kaikki neuvovat kuskia samaan aikaan niin ettei kukaan enää pian tiedä, mihin meidän pitäisi olla menossa. Näitä kiinalaisten kanssa hengailun ihania puolia. :) Paikan päällä en tiennyt vieläkään kuka on menossa naimisiin, sillä ihmisiä oli tuhansia ja pihalla kolmen eri hääparin jättimäiset kuvat. Morsiamiakin ulkona näytti viipottavan useampi, joten painelin vain kiinalaisten perässä ja toivoin, että me päädytään edes oikeisiin juhliin. Ja hei, me päädyttiin! Hieno suoritus!

Ja mikäs näissä kiinalaisissa naimiaisissa sitten poikkeaa suomalaisista kemuista? Melkeinpä kaikki. Paitsi että täkäläinen morsiankin piti hetkisen ihan perinteistä valkoista hääpukua ennen kuin sipaisi ylleen kirkkaanpunaisen minimekon. Ensimmäinen ylläri oli jo pihalla tapahtuva tupakkatarjoilu: morsian jakeli kiltisti karkkeja, mutta sulhanen tarjoili punaiselta samettitarjottimelta savukkeita - miehille totta kai. Enpä kehdannut käydä huutelemaan, että mullekin kelpais! Sisällä minulle selvisi, mihin ne kaikki 800 vierasta aiotaan saada mahtumaan. Pääjuhlasali oli ahdettu piripintaan pyöreitä pöytiä, joihin kaikki "tärkeät" vieraat (me myös) istutettiin, kun taas ei-niin-tärkeät ihmiset laitettiin omilleen pikkuisiin sivuhuoneisiin istumaan. Vähän ehkä ankara jaottelu, mutta toimiva.

Suurin osa kiinalaisista on ateisteja, joten mitään pappeja tai kirkollisia siunaamisia täällä ei tarvita (me likey). Sen sijaan paikalla on juontaja, joka häärii seremoniamestarina ja juontaa tilaisuuden. Kätevää! Ja kaveri osasi todella luoda tunnelmaa, vaikken ymmärtänyt sanaakaan. Tosin saimme etukäteen pienen vinkin eräältä suomalaiselta tutulta... Hän neuvoi varaamaan korvatulpat. Korvatulpat? Häihin?? No ei otettu ja huomattiin, että tarvetta olisi ollut musiikin ja juontajan kailottaessa valtavista kaiuttimista... Nuo kiinalaiset ne taitavat todella rakastaa melua. :) Vaikka suurimman huomion vei takuulla näyttävät pyrotekniikat tähtisateineen (Suomessa ei varmaankaan saisi lupaa asentaa sisälle tuollaisia määriä tähtisuihkuja...), jatkuva saippuakuplasade ja kaikki ihanat pinkit koristelut ja viulua soittavat lapsukaiset niin minä meinasin silti vähän itkeä tirauttaa, kun nuori sulhanen näytti niiiiin onnelliselta odotellessaan tulevaa vaimoaan lavalla. Sniiif. :')

Juha oli onnekas ja sai viskellä kukkia.

Koko toimitus eli se varsinainen naimisiin meno kesti abouttiarallaa tunnin puheineen päivineen. Ja sitten päästiin vihdoin syömään! Sillä totta puhuakseni syömään sinne kaikki oli menossa, etenkin kiinalaiset. Me nimittäin ihmeteltiin miten ihmeessä "vihkiminen" hoituu noinkin vikkelästi (kun yleensähän tässä maassa ei pahemmin hötkyillä seremonoissa) ja kysyttiin asiaa paikalliselta kamultamme. Ja saatiin ihan perikiinalainen vastaus: "People would be unhappy if they have to wait for food too long" - no niinpä tietysti, miten me ei heti arvattu?! :D Jos jossakin on ruokaa tai edes pieni aavistus siitä, että sapuskaa saattaisi saada niin kiinalaisilta menee saman tien keskittymiskyky. :)

Pöytä ennen sapuskointia.

Ankankieliä...mmmm.

Ja sitä murkinaahan alettiin sitten lappaa pöytään ihan toden teolla. Näissä pirskeissä vieraat eivät marssineet seisovan pöydän ääreen, vaan ruokalajeja ryhdyttiin tarjoilemaan pöytiin hurjaa tahtia! Edes edellisiä tyhjiä lautasia ei joudettu keräämään pois, vaan uudet tarjoilut katettiin iloisesti edellisten päälle. Voi kuulkaa sitä tunnetta, kun edessäsi vilahtelee (kiinalaiseen tapaan pöydän päällä on pyörivä lasi, jolloin kaikki ylettyvät vuorollaan kaikkiin ruokiin) toinen toistaan erikoisempia ja herkullisempia ruokalajeja ja maistelet niitä summan mutikassa. Mmmm, kakkua, kanaa, ankkaa, bambua, makeaa riisiä, nautaa, possunkorvia (en maistanut) ja jotain erityisen maukasta lihaa. Joka kerta kun tämä murea liha osui kohdalleni napsin sitä äkkiä puikoillani minkä kerkesin ja popsin suuhuni - kunnes sitten kuulin, että kyseessä oli kani. Kyllä. Olen ylittänyt nyt kaikki rajani herkuttelemalla viattoman pupun lihaa! Mikä moraalinmurhaaja. Vaikka myönnän, että ennen kuin kuulin salaperäisen lihan alkuperän se oli todella hyvää...

Hei!! Rapu tässä päivää.

Syömisen lisäksi pääosassa oli maljojen nostelu, joka on kuulemma erittäin kiinalainen tapa tärkeillä dinnereillä ja lounailla. Ensin joku omasta pöytäseurueesta keksii, että nostetaanpa malja sille että syömme tässä nyt yhdessä. Kaikki nousevat seisomaan ja hihhei, juomat nassuun! Sitten naapuripöydän mies haluaa nostaa maljan, kun tässä nyt kerran syödään vierekkäisissä pöydissä. Ja taas noustaan ja kilistellään. Sen jälkeen maljannostelijoita tulee tasaisin väliajoin ja etenkin lauantaina niitä riitti, kun paikalla oli n. tsiljoona Juhan työkaveria ja tai muuta businesstuttua. Minä sain hymistellä ja olla hämmentynyt suurimman osan ajasta, sillä kaikki tuntuivat tuntevan tämän apinan, mutta apina ei tiedetysti tunne ketään! Yritin hymyillä nätisti paljastamatta torahampaita tai muutakaan omituista. ;)

Tällä kertaa me kilisteltiin ihan Spritella, vaikka yleisimmin laseissa on baijiuta aka kiinalaista myrkkyä... Baijiu eli "white wine" (joka ei ole viiniä nähnytkään!) on se kiinalaisten särpimä järjettömän vahva kirkas viina, jota voi myös käyttää grillin sytytysnesteenä - se kertonee kyseisestä juomasta jotain. :D Hääpari kierteli pöydissä oman myrkkypullonsa kera, mutta meille kuiskutettiin että pullossa on kuulemma pelkkää vettä. Miettikääpä kun pari joutuu nostamaan satoja maljoja ja jokainen sisältäisi 50%:sta viinaa... Tulisi takuulla unohtumattomien sijasta unohdetut häät. Fantsua oli myös jokaisesta pöydästä löytyvä savukeaski, josta sitten tarjoiltiin toisillemme röökiä aina kun maljan kumoamiselta ehdittiin. Tarjotut tupakat ovat kuulemma hienoja ja kalliita ja ne olisi pitänyt ottaa vastaan aina kaksin käsin. Arvatkaa vaan kuka aina nappasi yhden tarjotun parilla sormella. Damn.

Meitä ulkomaalaisia eli suomalaisia oli paikalla kolme, mutta se riitti tekemään häistä kiinalaisten mielestä "kansainväliset". Joku (olisikohan ollut morsiamen tai sulhasen isä?) kiitti puheessa meitä siitä, että tultiin paikalle, sillä meidän ansiosta he saivat international wedding partyt. Mukava olla avuksi. :) Kiinalaiset arvostavat ylipäätään länkkärien kanssa näyttäytymistä ihan kaikissa tilanteissa... En tiedä onko se täällä sellainen vähän cool-juttu. Mutta ei se mitään, on minustakin mukavaa että mulla on kiinalaisia kavereita! Ja häiden pukukoodista sen verran, että sitä ei ole. Jep! Minä panikoin ihan turhaan, mitä laittaisin päälleni, sillä  paikalliset olivat ihan arkivaatteissa. Olin onneksi valinnut punaisen mekon, joka ei mennyt kuitenkaan liian hienoksi... Ja lahjaksi jokainen vie punaisessa kirjekuoressa pienen summan rahaa, jolla sitten kustannetaan ne murkinat sun muut. Me saatiin ohjeeksi laittaa kuoreen n. 200 rähmää (eli 20€), joka tuntuu suomalaisesta kamalan nololta summalta, mutta meille vakuutettiin että täällä se on oikein sopiva.

Siinäpä kiinalaiset häät pikapaketissa. :) Kuvia on vähän ja ne ovat melko kehnoja kaiken sen sumun ja saippuakuplasateen ja valoshown vuoksi. Hääpari oli taivaallisen kaunis, mutten kehtaa laittaa vieraiden ihmisten kuvaa tänne.

Moikkamoi!

Olen piipahtamassa toista kertaa täällä pikkuisessa Deyangissa. Minua huvittaa edelleenkin suurenmoisesti tämän kaupungin "pienuus", sillä täällä majailee kiinalaisia saman verran kuin koko Suomessa asuu ihmisiä. :D Mutta tietysti Kiinan mittakaavassa tämä todella on syrjäkylä, oikea kärpäsenkakka kartalla. Voi kuulkaa kuinka montaa kertaa olen saanut kertoa ne samat "vitsit" (jostakin syystä nämä ottaa ne aina ensin ihan leikkinä) Suomen väkiluvuista kiinalaisille... Että pääkaupungissamme asuu n. 600 000 ihmistä - "Hahahahah!" Että minun kotikaupungissani asuu n. 30 000 ihmistä (en ottanut lukuun mitään laajennuksia, koska eivät ne pahemmin vaikuta siihen ydinkaupungin ihmisvilinään) - "Buahhahhahahah!!". Ja sitten tulee aina se hännänhuippu, jonka jälkeen kiinalaiset putoilevat penkeiltä ja kieriskelevät lattialla hekottamassa - minun synnyinpaikkakunnallani asustelee hurjat 5000 suomalaista! Siinä voi sitten paistatella suosiossa ihan kuin paraskin jutunkertoja ja odotella, että kiinalaiset lakkaa nauramasta.

Tottakai kiinalaiset ymmärtävät, että maassa maan tavalla, mutta kyllä tuo pahaiset viisi tuhatta ihmistä mahtaa kuulostaa varmasti uskomattomalta täällä miljardin ihmisen maassa... Tätä ihmismäärää on hyvin vaikea kuvitella, vaikka asustelen itse kymmenen miljoonan kinuskin kanssa (ja joskus sen kyllä huomaa!). Tuossa yhtenä päivänä Juha luki minulle uutisen, jossa kerrottiin Kiinan suurimmasta teloperaattorista. China Mobilella kun sattuu olemaan vaatimattomat 500 miljoonaa asiakasta. Jep! Minäkin olen yksi heistä, mutta miettikääpä millainen luku tuo todella on. Siinä on vasta koko Pohjois-Amerikan ihmiset ja Jenkkilähän on maailman neljänneksi suurin valtio ihmisluvultaan... Ja täällä Kiinassa tuo lukumäärä kattaa vain yhden operaattorin asiakkaat. :) Joskus on mukava paneutua näihin lukuihin, sillä ne ovat jo melkein minun ymmärrykseni ulottumattomissa.

Lipsahdin näköjään puhumaan juuri siitä mitä sylki suuhun toi... Mutta se ei oo mitenkään uutta! Ei mulla sen suurempaa asiaa ollutkaan oikeastaan. Paitsi että huomenna meidät on kutsuttu kiinalaisiin häihin. Juu-u. En oikein tiedä, mitä odottaa, kun kyseessä ei ole pääjuhlapäivä vaan vain yksi juhlalounas kesken pari viikkoisen naimisiin menon (täällä Kiinassa ne kekkerit nimittäin kestävät ja kestävät viikosta toiseen). Ja sinne on kutsuttu vain n. 800 ihmistä, kun kyseessä on kuitenkin vain se pienimuotoinen lounas. Jasso! Minä en ole ikinä tavannut koko pariskuntaa (jotain näitä Juhan kiinalaisia), mutta eiköhän yksi punapää sulaudu joukkoon lähes yhtä hyvin kuin pingviini Saharan autiomaalle. :)

Aiheutin muuten äsken hämmennystä työntämällä tämän punaisen pääni ja valkoisen naamani ulos ovesta ja marssimalla tien toiselle puolelle kauppaan. Kerkesin napata vain kaksi tölkkiä kokista, ennen kuin painelin hippulat vinkuen takaisin kämppään turvaan. Ei sitä deyangilaiset varmaan joka päivä näe tällaista suomalaista luolahirviötä! Toivottavasti tielleni osuneet paikalliset toipuvat järkytyksestä pian..

Ei muuta kuin buen fin de semana! Eli hyvää viikonloppua. :) Ja eih, en tosiaankaan osaa sanoa sitä kiinaksi.

Hello!

Minä olen kyllä ollut tänä keväänä kova tyttö syömään sanojani. Viitisen kuukautta sitten totesin oikopäätä, että minähän en sitten millään ymmärrä miksi kiinalaiset imevät jugurtin pillillä. Siis pillillä, ihan hullua! Ja kukahan se tänä päivänä haalii pillejä keittiön laatikkoon, kun jugurtit on niin pirun näppärä imasta kitusiin lusikoimisen sijaan... Eikä tuu turhaa tiskiä! Luontoparka saa tosin taas turhia roskia, mutta ehkä ne minun pillini eivät ole mitään verrattuna miljoonien kiinalaisten pilleihin - eihän? Minua itse asiassa vähän huvittaa se suuri ituhippeilyni Suomessa (mutta en aio silti luopua siitä, enkä varsinkaan onnellisen kanan munista), kun täällä Kiinassa pakataan iloisesti karkit kolmeen eri muovikerrokseen ja jopa vessapaperit on ison muovikääreen sisällä vielä yksittäispakattu. Tämä maa tuottaa takuulla Suomen kokoisen läntin jätettä vuodessa...

Niin, olen siis naureskellut ah niin monille (miksi pitikään hekotella NIIN monille?) kiinalaisille tavoille ja omaksunut sitten sujuvasti ne omaan käyttöön. Kunnon takinkääntäjä! Jugurtti on totta tosiaan helppoa imutella pillin kanssa, etenkin ku ne ovat täällä sopivan liruja siihen tarkoitukseen (nämä muuten syövät paljon tuota herkkua) ja niitä myydään jopa pusseissa. Ja uskokaa tai älkää - pussijugurtti on parasta! Mainittakoon myös, että tähän asti olen saanut suurta hupia kiinalaisten naisten tavasta pakoilla aurinkoa sateenvarjon alla. Ei minkään nätin hörhelöisen päivänvarjon, vaan ihan rehdin sontsan. Olen kieltäytynyt tuhannesti minulle tarjotusta auringonsuojasta ja joutunut selittelemään, kuinka me valkoiset tytöt arvostetaan mieluiten päivettynyttä ihoa. Well, aikaa kului ja enää en arvosta ruskettunutta ihoa. Päinvastoin - olen kauhuissani siitä, että olen vahingossa muuttunut tummemmaksi! Kun tajusin, mikä valtti täällä on olla vaalea, aloin suojella hipiääni ihan tosissani. Ja kyllä, nyt olen myös kaivanut sateenvarjoni esille ja räpsäyttänyt sen auki kirkkaalla auringopaisteella välttyäkseni niin kuumuudelta kuin rusketukselta... Sinne meni kaikki kauniit periaatteeni, hei hei vaan!

Tämän pillinaureskelun lisäksi hoin monta kuukautta, että miksi ihmeessä nuo kiinalaiset yrittävät koko ajan tyrkyttää pimeää kyytiä (siis niitä siviilejä, jotka kuskaa ihmisiä törkein hinnoin), kun eihän niitä kukaan ota! Että minä ainakin kuljen vaan oikeilla takseilla, tiedä minkälaisia verenhimoisia sarjamurhaajia ne muut ovat. Hyvä etten henkseleitä paukutellut päälle. Ja kas kummaa, olen nykyisin pimeiden kyytien suurkuluttaja.... Hupsista. Se minun aamuinen vakkari hovikuskini on aivan yhtä pimeä kyyti kuin kaikki muutkin. Ja ellen jostain syystä pääse hänen kyydillään, nappaan toisen epävirallisen kyydin. Olen jo ehtinyt luopua siitäkin periaatteestani, etten nouse epäilyttävien miesten kyytiin (se minun vakiokuskini on muuten nääs nainen) - sinne se punapää vaan katoaa mersun takapenkille ja toivoo hyppäävänsä kyydistä hengissä! Tänä aamuna muuten myöhästyin kasista (me treffataan aina kahdeksalta) sen verran, että naikkoseni oli jo ottanut luultavasti toisen kyytiläisen.

Hyppäsin siis umpimähkään yhden ukkelin kyytiin ja näytin kartalta metropysäkkiäni. Ja ukko kehtasi pyytää kyydistä kolmeakymppiä - pöyristyttävää! Olen aina ja ikuisesti maksanut tuosta matkasta kaksikymppiä (puhun rämpylöistä) ja aloin kiukustuneena tingata hintaa alemmas. Ilmoitin, että maksan parikymppiä ja sillä selvä (en todellakaan osannut kertoa kaikkea kiinaksi, vaan luotin tuhahteluun ja silmien pyörittelyyn). Ukko tuhahteli kovempaa ja ilmoitti, että neiti on hyvä ja astuu ulos. Vilkaisin pihalle ja tajusin tsäänssini melko huonoiksi, sillä satoi kaatamalla ja muita kuskeja ei näkynyt mailla halmeilla... Kerroin maksavani tasan 25 rähmää ja se on viimeinen tarjous (lisäsin eleisiini käsillä viuhtomisen). Ukko pentele näytti minulle edelleen ovea! Se kiskuri, se tiesi että tarvitsen sen kyydin enkä aio hypätä takaisin sateeseen. Damn.

Minun oli pakko maksaa sille käppyrälle ne tähtitieteelliset kolmekymmentä rähmää, mutta tein kyllä selväksi että hinta on aivan järkyttävä. Ja samalla hihittelin itsekseni tajuttuani, että tinkasin juuri äsken ihan tosissani siitä, maksanko kyydistä (jota tarvitsin kipeästi) kaksi vai kolme euroa. :D Kiinassa on niin halpaa, että käsitys kalliista muuttuu hyvin vikkelään. Silloin Kiinan muurilla eräs vanha mamma halusi välttämättä myydä minulle puikkosetin ja pyysi siitä röyhkeästi 80 rämpylää. No way mamma! Ostin puikot vasta kun sain hinnan alle puoleen aluksi tarjotusta. Niin pihiä, että naurattaa edelleen! Jos jokin ruoka maksaa yli 20 rähmää (n. 2€), se alkaa olla liian kallista. Ihan totta - halvempaa löytyy aivan varmasti. En ole vielä koskaan elämässäni elänyt näin säästeliäästi, vaikka elän maassa, jossa jopa suomalainen opiskelijakin on varakas.

Luojan kiitos se metro-tv:n suomalainen eukonkanto vaihtui muuten jenkkien hodarinsyöntikilpailuun! Nyt kiinalaiset hihittelevät aamuisin jenkeille meidän sijaan.

Hello my darlings!

Kiinassa tavallinenkin perjantai voi saada ihan uusia ulottuvuuksia. Eilen eräs poika kysyi minulta töissä "Do you like to go shopping with your cats?". Juu, kissojen. Ja vieläpä ihan tosissaan! Otin tuon kysymyksen ensin vitsinä, sillä en uskonut edes kiinalaisten pystyvän heittämään noin outoa juttua... Mutta totta se oli kuitenkin. Kerroin, etten tosiaankaan ota kissojani mukaan kaupoille ja kysele niiltä, pukeeko tämä paita minua paremmin kuin tuo tai että mitäs tänään syötäisiin arvon karvakasat. :) Kerroin myös, että olipa erikoinen kysymys - käyvätkö kiinalaiset sitten ostoksilla niiden haukkuvien margariinipakettiensa (pienet koirat ovat täällä pop) kanssa? Kuulemma käyvät. Jotenkin en taaskaan edes hirveästi yllättynyt!

Ehdin jo toipua tuosta edellisestä kohtauksesta, kun toimistolla pärähti yhtäkkiä palohälytys päälle. Hirveä piippaus ja ulina ja kaikki lähtivät säntäilemään ympäri käytäviä. Minä istuin hölmönä huoneessani koneen äärellä kun en oikein tiennyt onko nyt tosi kyseessä vai vain harjoitus. Menin kurkistamaan käytävälle ja totesin, että kyllä ne vaan kaikki perhana lähti juoksemaan kohti rappukäytäviä! Liityin joukkoon ja voin kertoa, että siinä onkin vähän hommaa kun koko paikka evakuoidaan - karkean arvion mukaan pelkästään meidän talossa on n. 1500 työntekijää. Pihalla meitä odotti pari paloautoa ja mietin, että palaako täällä kuitenkin ihan oikeasti?! Seuraavaksi palomiehet raahasivat paareilla pikkuisen kiinalaisen alas rappusia, mutta mimmi näytti kyllä ihan hyvinvoivalta.... Viimeistään siinä vaiheessa, kun kaikki kiinalaiset alkoivat tähyillä ylös katolle ja räpsiä kameroillaan kuvia, minä tajusin että ei tämä mikään hätätilanne ole. Ne vain alkoivat odotella, että palomiehet laskeutuvat köysillä ikkunoista!

Sitten mulle jo ystävällisesti kerrottiinkin, että kyseessä oli todellakin vain treenit - kukaan ei vain muistanut lähettää siitä kertovaa mailia enkuksi. Kyllä minä mietinkin, että mitäs harakanvarvassähköposteja sieltä nyt tippuu vähän väliä, mutta harmi vain en ymmärtänyt ensimmäistäkään enkä jaksanut kääntää niitä Googlen avulla. Well, näinpähän kiinalaisia palomiehiä! Ja arvatkaas mitä tapahtui kotimatkalla metrossa?? Se kruunasi tuon kerta kaikkiaan kiinalaisen päivän. Istuin taas nenä kiinni kirjassa, kun paikalliset alkoivat yllättäen hihitellä porukalla. Nostin päätäni ja yritin selvittää, että mulleko ne taas nauraa vai mille. Ja sitten näin sen.... Chengdun metro-tv näytti kuvia supi suomalaisesta eukonkannosta! Ihan totta. Ja kiinalaiset meinasivat kuolla nauruun. Minä pistin naaman takaisin kirjan taakse ja toivoin, ettei kukaan arvaa minun olevan osa tuota hullua kansaa, joka rämpii ympäriinsä vaimo hartioilla. :D

Kiinalaisten pienet jalat vaan heilu ilmassa.

Melko uskomatonta, mutta minä ehdotin eilen, että käydään viikonloppuna Chengdun huvipuistossa. Minä, joka en uskalla mennä edes lasten karuselliin! Teki mieli kuitenkin johonkin eikä huvittanut lähteä katsomaan taas uutta temppeliä tai puistoa. Happy Valley oli oikein nasta mesta ja saatiin minut jopa näköalahärveliin ja maailmanpyörään! Sisäänpääsystä sai pulittaa aika suolaiset 150 rähmää per nassu, mutta sillä rahalla saakin sitten mellastaa mielin määrin kaikissa laitteissa.

Olin tuolla ylhäällä - believe it or not!

Näköalahärvelistä saattoi bongata pari kiinalaista uimassa.

Papukaijalla oli oma taksi.

Ja oli siellä jotain aivan ihanaa....voi huokaus! Siellä sai pidellä pikkupandaa aka red pandaa. <3 Koin samanlaisen ensirakkauden kuin sen apinan kanssa silloin. Minulta puuttuu ihan kokonaan kaikki ihmisvauvoihin liittyvät tunteet, enkä ole ikinä käsittänyt mitä vauvakuume on... Mutta nämä karvaiset pienet otukset saavat minut toivomaan, että voisin adoptoida jonkun tämmöisen omaksi! Suloisia ja niiiiin ihania. :)

Meiän perhe.

Joku oli hieman innoissaan...

Hyvää viikonloppua!

Tiedättekö, mikä on yksi kiinalaisten parhaista puolista? Ja samalla pahimmista? He ovat yltiösosiaalisia. Ja sekös ihmetyttää pientä pohjoisen erakoitunutta mörökölliä. :) Minähän olen vielä hyvänä päivänä melkoisen puhelias ja avoin jääkarhuksi, mutta nämä paikalliset vievät kyllä voiton mennen tullen. Kiinalainen ei juuri koskaan ole hiljaa, aina löytyy tarinoita lajitoverille. Ja hauskinta on se, että jos joku osaa sanankin enkkua niin hän kyllä tulee sanomaan sen meille! Kadulla kävellessä monet huutelevat "Hello!" tohkeissaan ja minä sitten moikkailen takaisin kuin kuninkaallinen konsanaan. Ja jos joku sattuu puhumaan vähän enemmän englantia, niin siitähän saadaan sitten ihan keskustelu. Olen ajautunut näihin hyvin spontaaneihin höpöttelöyhetkiin ties kuinka monen tuiki tuntemattoman kiinalaisen kanssa vaikka ja missä.

Esimerkiksi tänään metrossa ajauduin yllättävän mielenkiintoiseen keskusteluun erään kiinalaisen hepun kanssa, joka täräytti yhtäkkiä minulle, että mitäs mieltä olen tatuoinneista. Jep. Piti ihan tarkistaa, että näkikö kaveri minun tatskani vai kysyikö se tosiaan muuten vaan mielipidettäni. Selvisi, että kyllä kysyi. Ihan vaan siksi, että satuin olemaan siinä hänen vieressään ja löysimme yhteisen kielen. Hänen pikkusiskonsa (eli joku sukulaistyttö, serkku ehkä) nimittäin oli eilen soittanut veljelleen ja kertonut menevänsä ottamaan tatuoinnin - eikä ihan minkä tahansalaisen vaan poikaystävänsä nimen. Keskelle käsivartta! Ymmärrettävästi tämä "isoveli" oli asiasta kovin huolissaan ja hän kyseli ihan tosissaan, miten saisi puhuttua järkeä mimmille. Sehän on ihan normijuttu keskustella tällaisesta aiheesta jonkun tuntemattoman kanssa keskellä ruuhkametroa. :D

Eikä siinä vielä kaikki, meillä oli niin hyvät tatuointijutut, että poika pyysi ihan tuosta noin vaan minua kahville metroaseman viereiseen länkkäripaikkaan. Eikä se ollut mikään deittikutsu, vaan juuri sellainen sosiaalinen ele, joita kiinalaiset tekee helposti. Kiinalainen pyytää hyvin vikkelästi dinnerille, jos tulee sopiva tilanne. Tosin näitä dinnerikutsuja satelee niin usein, etten mitenkään ehdi juosta joka ilta jonkun kanssa syömään... Kieltäytyminen ei vain ole kovin helppoa, kun toisella tuikkii jo silmät innosta, kun kohta mennään ehkä yhdessä syömään! Tunnen itseni tosi länkkäriksi, kun yritän sanoa että väsyttää ja olisi kiva mennä kotiin... Tätä paikalliset eivät nimittäin oikein ymmärrä - haluaako joku tosiaan olla yksin?? Ja kotona?? Omituisia kerta kaikkiaan, huhhuh. Lisäksi olen mm. neuvonut metrossa Pekingistä tulleita kiinalaisia Chengdun nähtävyyksien suhteen ja pohdiskellut yhden tytön kanssa, onko punainen tukka high-fashion vai vain pelkästään omituinen. Mukavia nuo kinuskit.

Kerroin muuten tuossa viime viikolla ilmeisen hauskan vitsin töissä. Sanoin, että haluaisin ostaa fillarin ja pyöräillä aamuisin metroasemalle ja illalla kotiin. Ihan tosissani. Ja saman tien kaikki repesivät nauramaan! Että reilukerhosta taas vaan päivää! Tuomio oli selvä heti kun ensimmäinen sai hekottelunsa loppumaan: "Don't. It's the worst thing you can do. You won't survive." Well, thanks a lottia vaan pojat! He olivat ihan oikeasti sitä mieltä, etten selviäisi siitä hengissä. Etenkään aamuisin ja iltaisin, kun ruuhkat ovat ihan järjettömät ja tuhannet kiinalaiset ajelisivat sähkömopoillaan minun ylitseni. Kuulemma näin kävisi suurella todennäköisyydellä... En ole kyllä itsekään yhtään varma, sillä liikenne täällä on sanalla sanoen erilaista kuin mihin olen tottunut (edes Madrid ei pärjää tässä skabassa). Ja niitä mopoja on kyllä melkoisen paljon... Ja autoja, jotka liiskaavat näitä fillarillakulkijoita. Sekin kertoo jotain, että vaikka olen jo tottunut tähän kaaokseen täällä niin pistän edelleen silmät kiinni siinä vaiheessa, kun kuski tunkee auton pyöräilijöiden sekaan. Se näyttää kyllä tappavalta.

Minun hovikuskini on nyt vain jättänyt tulematta jo kahtena aamuna ja ellei häntä ala kuulua, joudun tosissaan funtsimaan sitä fillarivaihtoehtoa. Mutta jätän asian hautumaan, toivotaan että kuski vielä ilmestyisi. Siihen asti joudun kulkemaan hyvin epäilyttävien kiinalaismiesten pimeillä kyydeillä, sillä taksin saaminen on aamuisin tai iltaisin yhtä harvinaista kuin se, että joku ymmärtäisi minun kiinaani. Luojan kiitos he eivät voi murhata minua ilman satoja todistajia, sillä ruuhka-aikaan kaikkialla on kiinalaisia! Karmii silti, kun ne lyövät ovet lukkoon ja rullaavat pimennetyt ikkunat ylös.....Creepy. o.O

Ps. Mitäs meininkiä tämä nyt on olevinaan, kun Waterfrontin ulkoallas on ja pysyy tyhjänä?? Arvon kiinalaiset, nyt on heinäkuu. Vaikkakin täällä jatkuu kesä pitkälle meidän syksyyn, niin haluaisin sen auki pian, kiitos. Tai olihan siellä äsken taas 30cm vettä, voisin ehkä mennä polskimaan käsipohjaa viikonloppuna? Siinäpä niille puhuttavaa pitkäksi aikaa, kun valkoinen maitovalas lilluu altaan pohjalla.