Nǐ hǎo Chengdu!

Nyt ollaan syvällisten ajatusten äärellä ja varoitan jo heti tässä alussa, että tiedossa on nillitystä isolla ännällä.

Kaikki alkoi siitä, kun rakas Kela päätti haluta minut pian ja mahdollisimman äkkiä takaisin Suomeen. Olen kyllä kiitollinen siitä, että saan edelleen kuulua Suomen sosiaaliturvan piiriin, mutta tarviiko tulla hätyyttelemään jo tässä vaiheessa?? Mulla olisi vielä reilut viisi viikkoa aikaa elää ja hengittää Kiinaa jokaisella solullani, mutta keskittyminenhän siinä menee kun eksynyttä lammasta aletaan mankua takaisin Suomeen.... Minä olen muutenkin viimeiset pari viikkoa jakanut persoonallisuuteni känkkäränkän kanssa ja saanut itkupotkuraivareita, koska minua suututtaa ja suorastaan repii se tieto että pian pitää palata Suomeen. En halua palata. Ei vielä kiinnosta palata. Ei ole montaakaan hyvää syytä palata. Jos saisin kissani ja kavereitani Kiinaan, mulla olisi täällä kaikki mahdollisuudet erittäin onnelliseen ja mukavaan elämään. Mutta Finland is calling, sillä koulu on kesken näiden ulkomaankeikkojen vuoksi.... Ja minun kunnianhimollani koulua ei jätetä käymättä. Voi persaus.

Tämä nykyinen rakkaussuhteeni Kiinaan on pitkän ajan tulos. Kiina on hieman hankala kumppani, sellainen johon ei rakastuta ensisilmäyksellä. Sen kanssa opitaan elämään ja toimimaan ja ajan ja loputtoman kärsivällisyyden kanssa suhde muuttuu lämpimäksi ja arvostavaksi. Muistan ikuisesti sen ensimmäisen hetken Chengdussa, kun mietin olenko kenties vahingossa lentänyt Neuvostoliiton aikaiselle Venäjälle... Missään ei ollutkaan mitään pilvenpiirtäjiä saati upeita kiiltäviä lasiseiniä. Sen sijaan joka puolella oli likaista, sotkuista, romuista, haisevaa ja tottakai tungosta. En voinut käsittää sitä ihmismäärää! Ensimmäinen kuukausi meni pienen alkuinnostuksen vallassa, vaikkakaan en kokenut mitään honeymoonia Kiinan kanssa missään vaiheessa.

Totuus iski rajusti vasten kasvoja vasta toisen ja kolmannen kuukauden aikana - minä oikeastaan vihasin kaikkea täällä ja olin suurimman osan ajasta valmis pakkaamaan laukut ja palaamaan Suomeen. Sittemmin tajusin, että podin tuolloin elämäni järkyttävintä kulttuurishokkia. En sopeutunut en sitten millään! Enkä halunnutkaan, koska kaikki tuntui väärältä. En edes tiennyt millaiset mittasuhteet kulttuurishokki voi saada, mutta nyttemmin tiedän. Totisesti. En koskaan Espanjassa joutunut sellaiseen höykytykseen, sillä kaikesta erilaisuudestaan huolimatta Madrid oli ihan peace of cake verrattuna Kiinaan.

Mutta sitten kolmen kuukauden jälkeen koitti viikon pikavisiitti Suomeen. Nautin kissojeni ja ystävieni seurasta ihan mielettömästi (kuten myös tutuista ruoista), mutta samalla minut valtasi outo tunne siitä, että koti taisi kuitenkin jäädä Chengduun... Ja olin sanoinkuvailemattoman onnellinen palatessani omaan kotiini Kiinaan! En tiedä mitä oikein tapahtui, mutta siitä lähtien olen kulkenut täällä niissä vaaleanpunaisissa laseissa ja hihkunut innoissani myös jokaisen bad China dayn (vähän kuin bad hair day, mutta koskee Kiinaa ja kiinalaisia) jälkeen.

En ole närkästynyt vaikka vihannesmummolla ja minulla kesti monta päivää oppia asioimaan yhdessä - ja nyt minun tarvitsee vain astella paikalle ja mamma tietää, että haluan kolme tomaattia! Hinnat ymmärrän hienosti kiinaksikin. En hermostu, vaikka istun päivästä pari tuntia ruuhkassa työmatkoillani - se vain kuuluu asiaan. Otan melko tyynesti kaiken tämän ihanan tungoksen ja ärsyynnyn enää hitusen, jos minua tönitään ja ohitellaan - olen yksinkertaisesti opetellut yhtä röyhkeäksi, vaikka se suomalaiselle vaikeaa onkin. Ainoa asia, joka silloin tällöin harmittaa ja jurppii on se ikävä laowai-huutelu ja jatkuva töllötys, kuiskutus ja häpeilemätön tuijotus. Joskus sitä ei vain jaksa, mutta suurimman osan ajasta kyllä. Yritän monesti miettiä asian niin, että Suomessa olen ihan perus kaduntallaaja enkä kiinnitä kenenkään erityishuomiota, kun täällä taas olen suuri ja ihmeellinen nähtävyys. Yritän siis käyttäytyä arvoni mukaisesti ja vilkutella kohteliaasti innokkaille ihailijoille. Harvoin sitä ihminen saa näin paljon huomiota. :)

Minä veikkaan, että jos näkisitte tämän sekamelskan, jossa me täällä Kiinassa asustellaan - te järkyttyisitte aluksi ihan niin kuin minäkin. Kaupassa näyttää ensimmäisellä kerralla siltä, ettei sieltä löydy mitään syötäväksi kelpaavaa ja itku meinaa tulla, kun joudut ekaa kertaa siihen tungokseen. Joka paikassa haisee ja kaikki on sanalla sanoen omituista ja epämukavaa. Liikenteen seassa tuntee jatkuvaa pakokauhua ja miettiin, mitä kaikkea se matkavakuutus korvasikaan. Et pääse paikkaan, jossa ei olisi kiinalaisia. Yleiset vessat järkyttävät tottuneenkin matkailijan hajullaan ja kammottavalla lattiareiällään (paperia ei yleensä ole, omat messiin!). Näet joka puolella köyhyyttä, sairautta ja loputonta epäoikeudenmukaisuutta. Mitä hienoa tässä maassa sitten loppujen lopulta muka on? Kiina on todellinen kulttuurishokille monille, mutta kun täällä elää vähän kauemmin, tämän kaiken alta paljastuu mitä mielenkiintoisin kulttuuri, nöyräksi pistävä kieli ja aivan ihastuttava kansa. :)

Minä keskityn tässä blogissani havainnoimaan kulttuurieroja, mutten tarkoita niitä missään nimessä epäkohtina tai huonouksina. Enkä myöskään tarkoita, että asiat tehtäisiin meillä Suomessa jotenkin paremmin - ehen! Olen oppinut rakastamaan kiinalaisia, kiinalaisuutta ja Kiinaa, enkä vaihtaisi tätä mihinkään. Mutta totta tosiaan ensi kuun lopussa me lennetään Suomeen ja minä onneton joudun jäämään sinne. Elämän suuria vääryyksiä. Juha sai nyt seitsemän Kiinan kuukauden jälkeen avaruusolion työlupansa (Alien work permit, jonka ulkomaalaiset tarvitsevat saadakseen tehdä duunia täällä), joka oikeuttaa asustelemaan täällä vielä piiiitkän tovin. How fair is that?? No ainakin tiedän, että tulen käymään täällä vielä heti syksyllä ja varmasti ensi vuonnakin. Tiedä vaikka pääsisin takaisin kokonaan, kunhan saan opiskelut pois alta...

Tosin eipä sitä tiedä, mihin elämä vie. Juha puhuu Etelä-Koreasta ja minä Jenkeistä.... Sen olen päättänyt etten suostu enää lähtemään mihinkään Kiinaa hankalampaan tai eksoottisempaan (tai alkukantaisempaan) maahan. En osaa kuvitella tulevaisuutta Suomessa kovin tosissani, vaikka ainahan se kotina pysyy. Seuraavalle reissulle otan vain kissani messiin ja kaikki on hyvin!

Hmmm, olipahan pitkä ja mutkikas tarina. Enkä oikein tiedä, mikä minun pointtini oli mutta tulipahan kerrottua. Adios! :)

Nyt on koettu taas yksi once in a lifetime experience - olen käynyt kiinalaisissa häissä. Kuten kerroinkin, en tosiaakaan tiennyt etukäteen mitä odottaa, mutta tiesin että se voi olla kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä kun kyseessä on Kiina. Ja nyt jälkikäteen täytyy myöntää, että kiinalaisten versio naimisiin menosta on mitä parhain - voittaa minun maullani melkeinpä kotimaiset hääjuhlat.

Jo pelkästään hääpaikalle matkustaminen saa mukavan kiinalaisen höysteen, kun autoon (tosin isoon) tungetaan neljä kiinalaista ja kolme suomalaista... Nämä paikalliset kun tuppaavat innostumaan nopeasti ja kiljumaan ja huutamaan sitten tohkeissaan, että voi "Herramunjee me mennään häihin!" ja kaikki neuvovat kuskia samaan aikaan niin ettei kukaan enää pian tiedä, mihin meidän pitäisi olla menossa. Näitä kiinalaisten kanssa hengailun ihania puolia. :) Paikan päällä en tiennyt vieläkään kuka on menossa naimisiin, sillä ihmisiä oli tuhansia ja pihalla kolmen eri hääparin jättimäiset kuvat. Morsiamiakin ulkona näytti viipottavan useampi, joten painelin vain kiinalaisten perässä ja toivoin, että me päädytään edes oikeisiin juhliin. Ja hei, me päädyttiin! Hieno suoritus!

Ja mikäs näissä kiinalaisissa naimiaisissa sitten poikkeaa suomalaisista kemuista? Melkeinpä kaikki. Paitsi että täkäläinen morsiankin piti hetkisen ihan perinteistä valkoista hääpukua ennen kuin sipaisi ylleen kirkkaanpunaisen minimekon. Ensimmäinen ylläri oli jo pihalla tapahtuva tupakkatarjoilu: morsian jakeli kiltisti karkkeja, mutta sulhanen tarjoili punaiselta samettitarjottimelta savukkeita - miehille totta kai. Enpä kehdannut käydä huutelemaan, että mullekin kelpais! Sisällä minulle selvisi, mihin ne kaikki 800 vierasta aiotaan saada mahtumaan. Pääjuhlasali oli ahdettu piripintaan pyöreitä pöytiä, joihin kaikki "tärkeät" vieraat (me myös) istutettiin, kun taas ei-niin-tärkeät ihmiset laitettiin omilleen pikkuisiin sivuhuoneisiin istumaan. Vähän ehkä ankara jaottelu, mutta toimiva.

Suurin osa kiinalaisista on ateisteja, joten mitään pappeja tai kirkollisia siunaamisia täällä ei tarvita (me likey). Sen sijaan paikalla on juontaja, joka häärii seremoniamestarina ja juontaa tilaisuuden. Kätevää! Ja kaveri osasi todella luoda tunnelmaa, vaikken ymmärtänyt sanaakaan. Tosin saimme etukäteen pienen vinkin eräältä suomalaiselta tutulta... Hän neuvoi varaamaan korvatulpat. Korvatulpat? Häihin?? No ei otettu ja huomattiin, että tarvetta olisi ollut musiikin ja juontajan kailottaessa valtavista kaiuttimista... Nuo kiinalaiset ne taitavat todella rakastaa melua. :) Vaikka suurimman huomion vei takuulla näyttävät pyrotekniikat tähtisateineen (Suomessa ei varmaankaan saisi lupaa asentaa sisälle tuollaisia määriä tähtisuihkuja...), jatkuva saippuakuplasade ja kaikki ihanat pinkit koristelut ja viulua soittavat lapsukaiset niin minä meinasin silti vähän itkeä tirauttaa, kun nuori sulhanen näytti niiiiin onnelliselta odotellessaan tulevaa vaimoaan lavalla. Sniiif. :')

Juha oli onnekas ja sai viskellä kukkia.

Koko toimitus eli se varsinainen naimisiin meno kesti abouttiarallaa tunnin puheineen päivineen. Ja sitten päästiin vihdoin syömään! Sillä totta puhuakseni syömään sinne kaikki oli menossa, etenkin kiinalaiset. Me nimittäin ihmeteltiin miten ihmeessä "vihkiminen" hoituu noinkin vikkelästi (kun yleensähän tässä maassa ei pahemmin hötkyillä seremonoissa) ja kysyttiin asiaa paikalliselta kamultamme. Ja saatiin ihan perikiinalainen vastaus: "People would be unhappy if they have to wait for food too long" - no niinpä tietysti, miten me ei heti arvattu?! :D Jos jossakin on ruokaa tai edes pieni aavistus siitä, että sapuskaa saattaisi saada niin kiinalaisilta menee saman tien keskittymiskyky. :)

Pöytä ennen sapuskointia.

Ankankieliä...mmmm.

Ja sitä murkinaahan alettiin sitten lappaa pöytään ihan toden teolla. Näissä pirskeissä vieraat eivät marssineet seisovan pöydän ääreen, vaan ruokalajeja ryhdyttiin tarjoilemaan pöytiin hurjaa tahtia! Edes edellisiä tyhjiä lautasia ei joudettu keräämään pois, vaan uudet tarjoilut katettiin iloisesti edellisten päälle. Voi kuulkaa sitä tunnetta, kun edessäsi vilahtelee (kiinalaiseen tapaan pöydän päällä on pyörivä lasi, jolloin kaikki ylettyvät vuorollaan kaikkiin ruokiin) toinen toistaan erikoisempia ja herkullisempia ruokalajeja ja maistelet niitä summan mutikassa. Mmmm, kakkua, kanaa, ankkaa, bambua, makeaa riisiä, nautaa, possunkorvia (en maistanut) ja jotain erityisen maukasta lihaa. Joka kerta kun tämä murea liha osui kohdalleni napsin sitä äkkiä puikoillani minkä kerkesin ja popsin suuhuni - kunnes sitten kuulin, että kyseessä oli kani. Kyllä. Olen ylittänyt nyt kaikki rajani herkuttelemalla viattoman pupun lihaa! Mikä moraalinmurhaaja. Vaikka myönnän, että ennen kuin kuulin salaperäisen lihan alkuperän se oli todella hyvää...

Hei!! Rapu tässä päivää.

Syömisen lisäksi pääosassa oli maljojen nostelu, joka on kuulemma erittäin kiinalainen tapa tärkeillä dinnereillä ja lounailla. Ensin joku omasta pöytäseurueesta keksii, että nostetaanpa malja sille että syömme tässä nyt yhdessä. Kaikki nousevat seisomaan ja hihhei, juomat nassuun! Sitten naapuripöydän mies haluaa nostaa maljan, kun tässä nyt kerran syödään vierekkäisissä pöydissä. Ja taas noustaan ja kilistellään. Sen jälkeen maljannostelijoita tulee tasaisin väliajoin ja etenkin lauantaina niitä riitti, kun paikalla oli n. tsiljoona Juhan työkaveria ja tai muuta businesstuttua. Minä sain hymistellä ja olla hämmentynyt suurimman osan ajasta, sillä kaikki tuntuivat tuntevan tämän apinan, mutta apina ei tiedetysti tunne ketään! Yritin hymyillä nätisti paljastamatta torahampaita tai muutakaan omituista. ;)

Tällä kertaa me kilisteltiin ihan Spritella, vaikka yleisimmin laseissa on baijiuta aka kiinalaista myrkkyä... Baijiu eli "white wine" (joka ei ole viiniä nähnytkään!) on se kiinalaisten särpimä järjettömän vahva kirkas viina, jota voi myös käyttää grillin sytytysnesteenä - se kertonee kyseisestä juomasta jotain. :D Hääpari kierteli pöydissä oman myrkkypullonsa kera, mutta meille kuiskutettiin että pullossa on kuulemma pelkkää vettä. Miettikääpä kun pari joutuu nostamaan satoja maljoja ja jokainen sisältäisi 50%:sta viinaa... Tulisi takuulla unohtumattomien sijasta unohdetut häät. Fantsua oli myös jokaisesta pöydästä löytyvä savukeaski, josta sitten tarjoiltiin toisillemme röökiä aina kun maljan kumoamiselta ehdittiin. Tarjotut tupakat ovat kuulemma hienoja ja kalliita ja ne olisi pitänyt ottaa vastaan aina kaksin käsin. Arvatkaa vaan kuka aina nappasi yhden tarjotun parilla sormella. Damn.

Meitä ulkomaalaisia eli suomalaisia oli paikalla kolme, mutta se riitti tekemään häistä kiinalaisten mielestä "kansainväliset". Joku (olisikohan ollut morsiamen tai sulhasen isä?) kiitti puheessa meitä siitä, että tultiin paikalle, sillä meidän ansiosta he saivat international wedding partyt. Mukava olla avuksi. :) Kiinalaiset arvostavat ylipäätään länkkärien kanssa näyttäytymistä ihan kaikissa tilanteissa... En tiedä onko se täällä sellainen vähän cool-juttu. Mutta ei se mitään, on minustakin mukavaa että mulla on kiinalaisia kavereita! Ja häiden pukukoodista sen verran, että sitä ei ole. Jep! Minä panikoin ihan turhaan, mitä laittaisin päälleni, sillä  paikalliset olivat ihan arkivaatteissa. Olin onneksi valinnut punaisen mekon, joka ei mennyt kuitenkaan liian hienoksi... Ja lahjaksi jokainen vie punaisessa kirjekuoressa pienen summan rahaa, jolla sitten kustannetaan ne murkinat sun muut. Me saatiin ohjeeksi laittaa kuoreen n. 200 rähmää (eli 20€), joka tuntuu suomalaisesta kamalan nololta summalta, mutta meille vakuutettiin että täällä se on oikein sopiva.

Siinäpä kiinalaiset häät pikapaketissa. :) Kuvia on vähän ja ne ovat melko kehnoja kaiken sen sumun ja saippuakuplasateen ja valoshown vuoksi. Hääpari oli taivaallisen kaunis, mutten kehtaa laittaa vieraiden ihmisten kuvaa tänne.