Nǐ hǎo Chengdu!

Heiii!

Henki pihisee edelleen, olen vaan ollut pirullisen laiska raportoimaan yhtään mitään. Joka päivä tapahtuu jotain vinkeää, mutta jos en kirjoita sitä saman tien muistiin pikkuvihkoseeni, unohdan sen autuaasti hyvin pian. Mutta toisaalta tämä on myös vain hyvä, sillä olen pahoittanut täällä mieleni jo monta kertaa ja välillä erityisen pahastikin, mutta toennut mielipahastani heti unhoitettuani inhottavat kokemukset. Vaikka täällä oltaisiin kuinka vieraanvaraisia ja ystävällisiä, pesii kiinalaisessa kulttuurissa edelleen se äärimmäinen itsekkyys ja etuilu ja totta kai tällaiseen ihmismäärään mahtuu myös niitä mätiä yksilöitä. Ihan kuin missä tahansa muuallakin. Täällä pitää vaan jaksaa hieman useammin nousta uudestaan sieltä maasta ja rynnistää soitellen takaisin sotaan.

Arkiruuhkaa marketissa. Kyllä muuten syö suomalaista.

Esimerkiksi silloin vaadittiin sotahenkeä, kun minua ei haluttu lähiravintolaamme asiakkaaksi ja sisupäissäni seisoin väkisin siinä ja tilasin ruokaa, kun sitä kerran kiinalaisillekin tarjoiltiin. Sain sitten lopulta väärät ruoat ja kokin ankarat kiroukset päälleni, kun en huolinut niitä vaan pyysin sitä alunperin tilaamaani. Lopulta tarjoilija marssi ruokanyssäkkänsä kanssa luokseni, viskasi riisit pitkin pöytiä ja laskutti minulta pöyristyttävän summan. Että kiitos vaan niin perskeleesti taas kerran! Tuon rattoisan kokemuksen jälkeen tunsin taas itseni ihan mielettömän tervetulleeksi Kiinaan.... Poljin aikani jalkaa maahan ja unohdin taas lopulta koko hässäkän (mutta pitäköön silti tunkkinsa!).

Keskiviikkona kävin antoisalla tutkimusretkellä, kun täällä pidettiin Juhan läksiäisdinnerit. Tarkemmin vieraita erottelematta paikalla oli kolmisenkymmentä henkeä, joista me edustimme ainoita ulkomaalaisia. Mulla oli etukäteen suurin huoli siitä etten joudu pöytään, jossa kukaan ei puhu sanaakaan englantia, mutta no worries - istuin sitten suoraan suurimpien pamppujen pyöreään pöytään. Mikäs siinä, en olekaan koskaan illallistanut ja kilistellyt maljoja kommunistisen puolueen jäsenien kanssa! :D Yritän selittää tässä mahdollisimman vähän virallisuuksista, mutta sen verran täytyy selventää että nuo kyseiset herrat ovat siis tärkeässä asemassa paikallisen arvostetun tehtaan/firman hommissa. Lisäksi he edustavat puoluetta, mikä lienee täällä vielä hienompi juttu. Mulla ei valitettavasti ollut lyödä pöytään mitään meriittejä, kun en ole kunnostautunut kommunisti enkä oikein mitään muutakaan täällä merkittävää, joten otin taktiikakseni olla kaino ja vieno suomalaisneito. Eli toisinsanoen pidin kerrankin suuren suuni kiinni. :)

Eilinen ruoka. Ei niin fiiniä, mutta limaista ja maukasta.

En ole aiemmin osallistunut tuollaisille virallisvirallisille dinnereille, mutta kaava näytti melko selkeältä: ensin odotetaan että saadaan kaikki olemaan hetken hiljaa yhtäaikaa, sitten julistetaan dinneri alkaneeksi, aletaan mättää pöperöä napaan kauheaa kyytiä (siellä oli muun muassa savuavia kurkkumaljoja, voista tai vastaavasta massasta tehdyn buddhan kanssa kaveeraava hummeri sekä minun ehdottomana suosikkinani ledivalojen välkkeessä pöytään purjehtiva kokonainen kala), nostellaan minuutin välein maljaa ties minkä kunniaksi ja kun puoli tuntia on kulunut, kaikki alkavat olla aivan pätkässä ja volyymi nousee korvia huumaavaksi. Sitten kierrellään umpikännissä jokaisen luona nostamassa maljaa ja juomassa lisää baijiuta, sitä kiinalaista järkyttävän pahaa ja vahvaa valkoviinaa jota voi käyttää myös sytytysnesteenä, kunnes puolen tunnin kuluttua meno on melko holtitonta ja huikean kovaäänistä. Tätä toistetaan taukoamatta. :D Ja en oikeasti yhtään tarkoita kuulostaa halveksivalta, mulla oli kivaa ja kaikki hyvin! Mutta noin se homma vaan eteni, olin aivan äimänkäkenä kun parissa tunnissa koko homma oli ohi ja kiinalaiset aivan tillintallin. Siis kahdessa tunnissa, kello oli kahdeksan illallla! Äkäistä tavaraa se baijiu.

Dinnerin loppuminen kahdeksalta tarkoitti sitä, että "jatkot" löytyi KTV:stä. Menin tuossa juuri viime viikolla möläyttämään, etten olekaan koskaan tullut käyneeksi KTV:ssä, tuossa kiinalaisten rakastamassa ajanviettopaikassa, joka myös karaokena tunnetaan. Olen kuullut siitä paljon, sillä se on todella suosittu illanviettotapa täällä, mutta pitihän sinne nyt sitten omakin valkoinen nenä vielä tunkea. Etenkin kun kasilta illalla parin kaljan tuhnuissa ei oikein viitsi mennä kotiinkaan. Minä ja karaoke kuulostaa sangen epätodennäköiseltä yhtälöltä, mutta onneksi menin, sillä mestahan oli ihan mieletön! Meidän jengille oli varattu oma iso huone, kuten jokaiselle poppoolle varataan. Tuolla karaoke ei ole mitään sellaista julkista touhua vaan oman porukan kesken tapahtuvaa laulua ja huvittelua. Koko paikka oli yhtä kristallikruunua ja kultaista peiliseinää, en olisi ensinnäkään löytänyt koko talosta enää ulos joka puolella jatkuvien peilikäytävien ja erinäisten karaokehuoneiden sokkelossa. Pari univormuihin pynttäytynyttä misua tarjoili huoneeseen mielinmäärin juotavaa teestä kuumaan sitruunaveteen ja olueeseen ja syötäväksi hedelmäasetelmia ja niitä huisin hyviä makeita popkorneja.

KTV ja innokkaat esiintyjät

Ja kiinalaiset.... Niillä oli niin pirun hauskaa! Ne lauloi suurin osa ihan tohkeissaan ja tosissaan, eikä mitään sellaista kammottavaa kännistä ölinää, mitä Suomessa toisinaan karaokessa kuulee. Ilmeisesti karaokelaulaminen on täällä omassa porukassa ihan mukava juttu, koska ketään ei tarvinnut raahata väkivalloin areenalle esiitymään. Sinne ne jonotti ihan vapaaehtoisesti ja tohkeissaan. Harmi, että enimmäkseen en taaskaan ymmärtänyt yhtään mitään, kun 98% lauluista kuultiin kiinaksi. Maosta kertovan biisin tunnistin kuitenkin musiikkivideon perusteella! Sehän se vasta on hilpeää viihdettä, muistella vähän toveri Maoa kesken illanvieton. ;) Aikani siinä kuuntelin ja ihmettelin, kunnes puoli kympiltä aloin olla melko done koko illan suhteen. Kuulemma ihan normaali ilmiö Kiinassa, bileet alkaa kuudelta ja loppuu kympin tienoilla, kun porukka on päissään ja haluaa kotiin. Minä olin tosin kai liiankin selvä kestääkseni sen menon. :)

Ongelmaksi muodostui ainoastaan se, että minä en saanut lähteä kotiin. Juu! Mulla tippui varmasti leuka lattiaan kun kuulin, että Juhan ollessa tärkein vieras hän ei voi poistua paikalta ennen kuin muutkin haluavat poistua, ja minun ollessa Juhan tyttökaveri en minäkään voisi poistua. Se näyttäisi kuulemma pahalta. Siis anteeksi mitä?! Myönnän, että sain pienen suomalaisen hepulin. Totta kai ymmärrän, että tällaisia kulttuurillisia hierarkiajuttuja on noudatettava, enkä missään nimessä halua käyttäytyä huonosti ja epäkohteliaasti, mutta päästääkää minut nyt hemmetti kotiin! Näin jo sieluni silmin vielä useita tunteja kuunnellen kiinalaista karaokea umpiväsyneenä... Kunnes sitten saimme luvan poiketa säännöistä lupaamalla kaikille läsnäolijoille, ettei heidän tarvitse poistua meidän mukana, vaan he saavat jatkaa bileitä ihan vaikka aamuun asti. Sitten vaan xiexie ja menoksi, ennen kuin tulevat toisiin ajatuksiin. Huuuuh, mikä pelastus!

Minä olen nykyään niin hurja bilehile, että olen ollut mukamas kammottavan väsynyt niistä muutamasta kaljasta ja näihin syihin vedoten olin eilen umpisuomalainen ja kieltäydyin dinnereistä sun muista menoista. Olenkin ollut jo aivan liian sosiaalinen tässä viime aikoina. Keskiviikkoilta oli kyllä verraton ja ainutlaatuinen kokemus. Kaduttaa ainoastaan se epämääräinen lihasiipale, jonka rohkeana tyttönä suuhuni nakkasin. Maistui ja tarkemmin ajateltuna näyttikin kovasti munuaiselle.... Tähän sellainen pahoinvoiva hymiö.

Öinen Chengdun liikenne

Kiina-aikaa on jäljellä kovin vähän. Reilu viikko enää. Sen jälkeen ei ole mitään virallista syytä tulla takaisin, joten se syy täytynee keksiä sitten. Mulla tulee kauhea ikävä tänne joka tapauksessa. Taas. Meillä on nyt lahjaksi saatuja kiinalaisia onnenkaluja uuteen kotiin ja Kiina-ikävää helpottamaan, mutta minun silmääni ne näyttävät pahasti siltä, että kissa pelaa niillä vielä potkupalloa....  :D

No mutta koitan palailla vielä tässä. Stay tuned.

Ystäväni, olemme nyt suurien kysymysten äärellä. Olen tässä nimittäin vähän ajatellut. Miksi kiinalaiset niin auliaasti tarjoavat omastaan? Mainitsin eilen sen eriskummallisen tupakoiden jakelemisen, se on ensimmäinen esimerkki. Tänään taasen istuin firman autossa odottamassa muuta jengiä kyytiin. Yhtäkkiä kiinalainen kuski kaivoi jostakin vesipullon ja ojensi sen minulle. No kiitosta vaan kovasti, mutta mistäs hyvästä tämä tuli? Vesipullon kuitenkin ymmärrän vielä jotenkin, niitä minäkin voisin jaella. Voisin, mutta en todellakaan jakele, vaan ostan itselleni ja juon oman pulloni tyytyväisenä itse. Olen suomalainen, en osaa muuta.

Sitten juuri kun luulin päässeeni tästä lahjusten vastaanottamisesta, autoon pomppaa toinen kiinalainen ja kysyy ensitöikseen haluaisinko mangomehua. En oikeastaan olisi tarvinnut sen vesiputelin lisäksi yhtään mitään, mutten tiennyt voinko vastata kieltäväksi. Onko töykeää sanoa, että ei kiitos, en tarvitse? Ei se Suomessa ole, mutta miten on Kiinassa? Jos toinen nyt päättää tarjota mangomehua, niin mistä tiedän ettei se ole vaikka ostanut sitä pulloa pelkästään minua varten? Vai oliko sillä nyt sattumalta mukana yksi mangomehu, josta se päätti juuri luopua? Niimpä minä sitten sanoin hyvin hämmentyneenä, että kiitos kovasti - juuri nyt maistuisikin tujaus mangomehua. Loppumatkan mietin, antoiko kiinalainen oman mehupullonsa minulle? Miksi? Onko täällä tapana tarjota jotain tavan vuoksi ja toisen pitäisi ymmärtää kieltäytyä? Minä vaan sitten ryystin juomaani koko matkan, kun en paremmin tiennyt. Olen tässä huomannut, etten oikeastaan tiedä yhtään mitään kiinalaisuudesta, vaikka olen täällä jo pienen tovin hengaillut viime vuosina. Mysteerinen maa.

En tiedä vielä sitäkään, saisiko kiinalaisten miljoonista eri kutsuista kieltäytyä. Minä olen mestari kieltäytymään, mutta olen saanut käsityksen, etteivät sosiaaliset paikalliset täysin ymmärrä sellaisia suomalaisia syitä kuin "väsyttää, rankka päivä ja aikainen herätys". Että jos kiinalainen kysyy, onko nälkä, niin nälkähän se on ja ei muuta kuin yhdessä syömään saman tien kupu täyteen. Täällä on joskus - eli melkein aina! - hankala edes yrittää käyttäytyä hyvin, kun me jurot suomalaiset joudumme näin sosiaalisen kansan keskelle. Kiinalaisista meidän kesämökkimme keskellä metsää ovat lähinnä pelottavia ja he pohtivat tosissaan, miten selviämme pimeästä talvesta. Ainiin ja paras selitys suomalaisten hiljaisuuteen oli se, että eihän se ole ihmekään ettei juttu luista kun eihän meillä ole Suomessa juuri ketään juttukumppaneita! :D Ei vissiin viisi miljoonaa riitä kiinalaisten mielestä.

Ja sitten vähän kevyempään aiheeseen eli kanan suolistamiseen! Joo. Vatsani ei edelleenkään ymmärrä kiinalaista aikataulua ja niimpä nälkä iski jälleen virallisten ruoka-aikojen ulkopuolella. No ei muuta kun lista mukaan ja sinnikkäästi yrittämään, josko jokin paikka ruokkisi onnettoman ulkomaalaisen. Menin kurkkimaan tuttuun ravintolaan ja siellä näytti porukka ainakin olevan hereillä. Osoitin innokkaasti haluamiani ruokalajeja, mutta tällä kertaa listalta ei tosiaan tainnut löytyä paistettua riisiä... Se on muuten kiusallinen hetki, kun ravintolan kolme kokkia ja varmaan kymmenen tarjoilijaa plus tietysti manageri tunkee siihen päivittelemään, että voi hyvänen aika kun tämä valkoinen otus tässä yrittää tilata paistettua riisiä ja sitähän meillä ei ole. Opin tässä ihan lähipäivinä, miten paistettu riisi sanotaan kiinaksi, ja kykenin sen vuoksi jopa ymmärtämään, että siitä hemmetin riisistä nyt kiikastaa. Minä ymmärrän, että esim. meillä Suomessa ei tilata ruokia listan ulkopuolelta, enkä näin ollen oikein voi sitä täälläkään vaatia. Mutta silti täällä toimitaan niin! Ja paistettu riisi on sama juttu täällä kuin keitetyt perunat Suomessa, eli joka ikinen kokkaustaitoinen osaa sen valmistaa. Siinä samalla kun seurasin sivusta tilaukseni aiheuttamaa hässäkkää, ei auttanut kuin rukoilla kiivaasti että saisin vielä jotakin apetta kitusiini. Ilmeisesti kokit tulivat siihen tulokseen, että voivat kahmaista tuhannen litran riisisammiosta kauhallisen ja paistaa sen lihan ja kasvisten kera, sillä kauhea kokkailu siellä alkoi lopulta. Ruokaa, jeee!

Seuraavaksi huomasinkin sitten jotain, mitä en olisi halunnut nähdä.... Kun häly oli laskeutunut ja tarjoilijat palanneet asemiinsa, paljastui heidän alkuperäinen tehtävänsä ennen minun aiheuttamaani keskeytystä. Ne nyppivät siellä kanalta jalkoja irti ja pilkkoivat varpaita! Ei nyt ihan suolistus, mutta lynkkaus kuitenkin! Itse tipu roikkui jo lihakoukussa lepuuttamassa siipiään. Samalla joku äijänkäppyrä hiippaili ravintolaan sellainen S-marketin muovikassin näköinen viritys käsissään ja tumautti sen pöydälle. Lihaa. Iso kasa jotakin punaista lihaa muovikassissa. Puistatus! Ikään kuin tämä kaikki ei olisi riittänyt, alkoi eräs tarjoilijatar vielä läiskiä kärpäsiä hengiltä... En ymmärrä, miten voin syödä täällä yhtään mitään yhtään missään todistettuani tuhannet kerrat kaikkea mahdollista ruokahalua vievää. :D Tuossa eräänä päivänä kurkkasin kävelyllä erään ravintolan keittiöön, kun ovi sattui olemaan tielle päin auki. Siellä veteli kokki toisella kädellä röökiä ja heilutti paistinpannua toisella. Yummy.

Mitä tästä opimme? Juo kiinalaisten mehut ja elä hyvä ihminen mene niihin ravintoloihin väärään aikaan.

Enjoy your weekend. I will.

Moikkamooi!

Voisinpa tässä samalla pomppia tasajalkaa ihan vaan siitä riemusta, että sain ruokittua itseni äsken! Kyllä, minä tein sen melkein ihan omin avuin! Paino sanalla melkein. :D Deyangin ongelma on juurikin se, mistä ihmeestä saisi jotakin murua rinnan alle, kun kiina ei taivu eikä paikallisilla englanti. Voin toki kiertää ravintoloissa viittomassa kansainvälisillä käsimerkeillä, että N-Ä-L-K-Ä ja vatsa kurnii, mutta mistäpä pienet kiinalaiset tietäisivät mitä pöperöä minulle pitää pöytään kantaa. Minä kun en kauheasti tykkää niistä kanan munuaisista ja siankorvista. Yleensä meillä on sellainen lista, johon ystävämme kiinalaiset ovat kirjoittaneet suosikkiruokamme niin enkuksi kuin paikallisella hieroglyfeillä, mutta minä tonttu olen etevä unohtelemaan asioita vähän joka paikkaan, enkä valitettavasti tiedä listani tämän hetkistä sijaintia. Mutta ei syytä huoleen! Siirryimme nykyaikaan ja nyt mulla on näppärästi sama ruokalista tekstiviestinä. Johan alkoi toimia, sillä puhelimen unohdan vain harvoin mihinkään.

Köpöttelin tänään siis ulos suureen maailmaan ja päätin lähestyä asuinalueen pääporttien viereistä pienehköä ravintolaa. Hylkäsin tämän suunnitelman kuitenkin melkein saman tien, kun huomasin että kolme kokkipoikaa ja pari tarjoilijaa vetävät sikeitä pöydissä. Muutama oli oikein kerännyt tuoleista sängyn itselleen ja kuorsasi täysillä. Tämä ei ole mitenkään yllättävää, sillä Kiinassa on oikeastaan vain kolme ruoka-aikaa: aamiais-, lounas- ja dinneriaika. Muina aikoina ei pahemmin hotkita mitään sapuskaa, vaan korkeintaan natustellaan vähän pähkinöitä ja siansaparoa välipalaksi. Näin ollen ravintolahenkilökunta voi aivan rauhassa vaikkapa nukkua väliaikoina. Kaikki ravintolat eivät edes tarjoile apetta ruoka-aikojen ulkopuolella. Tässä miljoonien ravintoloiden maassa on kuitenkin aivan taattua, että joku sitä sapuskaa sulle kuitenkin paistaa joutessaan vaikka aika olisikin väärä, ja niimpä minä vain siirryin suunnitelmaan B. Tämä suunnitelma oli niinkin hurja kuin "etsi ravintola, yritä saada syötävää, syö." :D

Löysin paikan, jossa istui jo valmiiksi pari paikallista aterioimassa ja kun ovella sattui istumaan vielä mukavanoloinen heppu, päätin että tämä se on. Tämä paikka ruokkii minut varmasti. Tehostaakseni asiaani päätin vielä äkkiä viittoa miehelle, että "kamala nälkä - ruokaa?". Kyseinen viittoma on helppo, hierot vaan vatsaasi ja lapat ilmaa suuhusi. Erittäin universaalia asiaa, jonka kaikki ymmärtävät. Tarvittiin viisi kiinalaista lukemaan minun tekstiviestitilaustani, mutta niin vain alkoi kokki touhuta ja mulle kannettiin sillä välin vihreää teetä varmaan kannullinen. Join janoissani lasin aina tyhjäksi ja ilmeisesti tapoihin kuuluu täyttää se joka kerta uudelleen. Tajusin vasta viidennen lasin jälkeen lopettaa ja säästää ravintolan teevarastoja. Ja sitäpaitsi paikallinen lasi on noin yhden desin vetoinen, eihän sillä nyt pärjää kovin pitkälle! Saman kokoisesta lasista juodaan teetä, olutta ja kokista. Ei muuten oikeasti riitä pitkälle, etenkään kokiksen kanssa. Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin: jääkarhu on ruokittu, ruoka oli erinomaista, myöskin erittäin halpaa noin neljän euron kustannuksellaan ja nyt minulla on aina plan B, kun tiedän edes yhden ravintelin, jossa voin asioida ihan itse! Me happy! :)

Juolahti tuossa muuten justiinsa mieleen, että miettikääpä samaa tilannetta Suomessa. Kiinalainen ystävä tulee vierailulle hyiseen pohjolaan ja hänen pitäisi selviytyä siellä myös ilman tulkkia. Unohdetaan se fakta, että Suomessa pärjää enkulla lähes missä vain, ja keskitytään siihen hauskuuteen, että kiinalaiselle tehtäisiin samanlainen lista ruoista, joita tilata ravintolassa. Listassa voisi lukea vaikkapa "perunamuusi ja lihapullat, karjalanpaisti, hernekeitto tai makaronilaatikko". Sitten kiinalaisen pitäisi tämän listan kanssa etsiä ravintola ja tilata ruokaa. Mitähän sanoisi Rosson henkilökunta tähän? Kiinassa on ihan normaalia mennä ravintolaan ja tilata mitä sattuu, vaikka sitä ei listassa olisikaan tarjolla. Suomessa voisi olla hankala saada Rossosta makaronilaatikkoa. :D

Kokisongelma mulla on edelleen suuri ja hyvin häiritsevä. Rynnistin heti tiistaina Deayngiin saavuttuani tarkistamaan, onko lähikauppa saanut lisää kokis zeroa. Kyllä oli! Mutta valitettavasti myyntierä oli niin pieni, että kerkesin ostaa kokikset kahdessa päivässä loppuun... Ostin varmuudeksi myös kaikki pullot tölkkien ohella, ja nyt ollaan sitten siinä pisteessä, ettei lähikaupasta irtoa enää lainkaan kokista. Nyt on siis päällä hätätila! Kävin jo epätoivoisesti vaanimassa muita alueen kauppoja, mutta ei zeron zeroa. Uskaltauduin tänään jopa nuuhkimaan uudelleen lähikaupan hyllyä, josko jostakin olisi kuitenkin putkahtanut pari tölkkiä minun mustaa elämän eliksiiriäni. Siinä vaiheessa kun kaupan myyjätär tuli juomahyllylle suhisemaan minulle jotakin, otin vikkelästi jalat alleni. Mitäs jos se yritti sanoa mulle, että elä jumaliste laowai osta meitä kokisvararikkoon joka viikko? Kauhean noloa. Ehkä nämä paikalliset nyt luulevat, että ulkomaalaiset käyvät kokis zerolla? Täällä ei pahemmin muita valkoihoisia ole, kuin me kaksi. Pitäisi varmaan miettiä tarkemmin millaisen kuvan paikallisille antaa...

Muuten täällä soljuu elämä erittäin kiinalaisesti ja mukavasti. :) Lämpötilat on viime päivinä tippuneet alle kolmenkympin ja sehän tietää sitä, että ulkona voi liikkua jo ihan vapaaehtoisesti. Eilen oli huikaisevan kylmä päivä reilulla kahdellakymmenellä asteella ja lähdin ihan sen kunniaksi tutkimusretkelle läheisen joenrantaan. Pidän vesistöistä, oli ne sitten kuralammikoita tai kiinalaisia likaisia jokia. Erityisesti pidin siitä, että törmäsin paikallisiin kalastajiin ja yritin jopa jutella heidän kanssaan. Minä taapersin onnellisena ja kuvasin maisemia, kunnes muutama nuorempi fisustaja tuppautui turhan lähelle. Mietin hetken, josko minut kohta ryövätään, mutta eipä niillä muuta asiaa ollut kuin kännykkäkamerat, joilla voisi ottaa vaikkapa kuvan minusta. Tuumasin että sehän on vähintäänkin reilu peli, että he saavat ottaa kuvansa ja minä saan ottaa kuvia kalastajista. Tosin kuvasin sitten kuitenkin niitä vanhempia kalastajapatuja, kun ne näyttivät paljon eksoottisemmalta. Höpöttelin englanniksi vähän kaikkea, mutta melko turhaan, kun kukaan ei tainnut ymmärtää sanaakaan. Oikeastaan olisin varmasti yhtä hyvin voinut puhua suomea. :D Mutta "catch a fish"-kohdan he ymmärsivät, kun tehostin sitä suurin kalastuselein.


Tiedättekö, mikä on muuten Kiinassa erityisen hankala juttu suomalaiselle tupakoitsijalle? Se, että täällä tupakoitsija tarjoaa aina savukkeen kaikille läsnäoleville savupiipuille ottaessaan yhden itselleen. Olen aina vähän kiusaantunut tästä tavasta, koska minähän oon Suomesta ja meillä mitään tupakoita jaella! Jokaisella on omat röökinsä ja tupakanpummijoita mulkoillaan murhaavin katsein. Että minun pitäisi jakaa omastani?? Kuulostaa tässä asiassa hyvin vaikealta. :) Mutta voinen opetella toimimaan näin, sillä maassa maan tavalla. Aina.

Ps. Kaikki blogin kuvat aukeavat isommaksi klikkaamalla.

"Nämä tortillaletut ovat vanhentuneet pari kuukautta sitten, mutta saatte siitä hyvästä toisen paketin kaupanpäälle", totesi kiinalainen lähettipoika tuodessaan ruokatilaustamme. Seuraavaksi poika hymyili ihan tyytyväisenä ja kysyi "ok?". No sehän on erittäin ok ja verrattain reilu korvaus vanhentuneesta tuotteesta. :D Kiitosta vaan kovasti! Me tilattiin taas tiettyjä hankalasti Chengdusta löytyviä ruokatavaroita nettikaupan kautta. Palvelu toimii melko moitteettomasti ja ruoat ilmestyy kotiovelle sovitusti. Tosin silloin kerran viime kesänä minä olin kaikessa rauhassa suihkussa, kun lähettimies ilmestyi kolkuttelemaan ovea pari tuntia etuajassa ja säikähti pahan päiväisesti, kun minä pöllähdin ovelle kesken suihkun. Tämän hämmennyksen jälkeen selvisi, ettei tyypillä ollut mukana edes vaihtorahaa ja jouduttiin sumplimaan hinta tasarahaksi. Tällä kertaa nyt sitten kävi niin ikävästi, että meidän tilaamat tortillatarpeet olivat päässeet vanhentumaan jo heinäkuussa, mutta näppärät kiinalaiset olivat lyöneet kekseliäät päänsä yhteen ja päätyneet siihen tulokseen, että viedään niille kaksi yhden hinnalla. Näin täällä käydään kauppaa. :D

Kolme suosikkiani

Tämän tortillavälikohtauksen ohella olen ehtinyt nauttia lukuisia äärimmäisen herkullisia ruokia, muun muassa ehdotonta lempparisapuskaani kananmunaa ja tomaattia. Olen kuullut ihanaa kiinalaista maiskutusta ja mäiskytystä, joista tein kyllä ensimmäisen havainnoin jo lentokoneessa. Istuin nimittäin tulolennolla kiinalaisten keskellä ja saman tien, kun ruoka tarjoiltiin, ympäriltäni alkoi kuulua hienoinen maiskutus. En tiedä voitteko kuvitella kuinka typerän näköisenä hymyilin siinä itsekseni ja nautin joka puolelta kantautuvasta maiskutuksesta. :) On kyllä huutava vääryys, että meidät opetetaan Suomessa syömään suu kiinni.

Yksi hauska juttu liittyy minun juomisongelmaani. Mullahan on aika paha addiktio, mutta ei suinkaan alkoholiin. Ehei, minä vedän light-limsoja kuin sieni. Deyangissa ehdin aiheuttaa yleistä pahennusta, kun tyhjensin kolmessa päivässä lähikaupan kokis zero-varastot eikä lisää ehtinyt tulla ennen kuin palasimme jo Chengduun. Toivottavasti sinne olisi jo ensi viikoksi saatu uusi zero-lähetys.... Perjantaina marssin täällä Chengdussa lähikauppaan ja aloin tutkailla, mistä löytäisin ostoskorin kokisvarastolleni. Jo viime vuodelta tuttu kiinalainen myyjämies katseli vähän aikaa touhujani ja tuli sitten avuksi. Hän osoitteli innokkaasti kylmäkaappia ja sanoi "cola?". :D Luulin ettei me puhuta sanaakaan yhteistä kieltä, mutta mehän selvästi puhuttiin! Mitäpä muutakaan se punahiuksinen laowai voisi etsiä, kun sitä iänikuista kokis zeroa. :D Iihiihihihi, sain tuosta hupia pitkäksi aikaa. Mukava huomata, että minut ja yleisin ostokseni tunnetaan jo näillä huudeilla.

Minua on myös ehditty jo käyttää tuossa kotitalomme sisäpihalla opetusvälineenä, kun kiinalaiset pikkulapset näkivät tämän jääkarhun ja osoittelivat ihmeissään äideilleen (tai itse asiassa varmaan lastenhoitajille), että mikäs peeveli se tuommoinen otus on. Sitten äidit tai lastenhoitajat kertoivat kersalle, että laowaihan (ulkomaalainen) se siinä. Minun tehtäväkseni jäi vilkutella tenaville vaarattoman näköisenä, sillä harjoituksen ideana oli kuulemma osoittaa muksuille, että ulkomaalaiset eivät ole vaarallisia.... En ole ollenkaan paras vaihtoehto tuohon hommaan, mutta siinäpä hymyilin ja vilkuttelin kun pyydettiin. Ilo olla avuksi. :D

Ja meillä kaikilla oli niin mukavaa....

Eilen piipahdettiin pohjoisen markkinoilla, joka käsittää niin julmetun ison läänin kauppapaikkaa etten voi edes näillä pienillä suomalaisen aivoilla käsittää. Porukkaa on kuin pipoa, meteli on lähes sietämätön ja kuumuuten voisi pökertyä - mutta minä niin tykkään siitä paikasta! Siellä on sellainen kiinalainen meno, ettei samoihin sfääreihin oikein muualla täällä pääse. Ja sitä kauppatavaraa on sitten sen miljoonaa sorttia. Sieltä voi oikeasti ostaa ihan mitä tahansa, varmasti vaikka ihmisen. Mulla oli silmissä lähinnä kenkien kuvia, markkinoilta kun sattuu löytymään tuhansia kenkiä ihan naurettavaan hintaan. Löysinkin vaikka ja mitä, kunnes Juhalta alkoi palaa käämit ja myyjien kanssa tinkaaminen muuttui äärimmäisen rasittavaksi. Onneksi tässä nyt ei enää ihan helpolla joudu huijatuksi, mutta sitkeitä pirulaisia ne on kyllä yrittämään. Nooo, olen erittäin tyytyväinen ostettuani kolmet kengät n. kymmenellä eurolla sekä muuta tuiki tarpeellista tyttötavaraa. Ainiin, löydettiin eräästä taulukaupasta taulu, jossa oli selkeästi suomalainen maisema! :) Tutkiskelin kotona asiaa ja ilmeisesti kuva voisi olla Porvoosta? Sitä, miten se tänne on tauluksi päätynyt, en tiedä.

Johan oli markkinat

Pieni pala Suomea keskellä Kiinaa

Eilen polkaisin kiinalaisen spinningin, kun sellainen sattui alkamaan samoihin aikoihin kun paineltiin läheiseen kuntokeskukseen. Mikäs sen riemukkaampi kokemus taas kerran! :D Ohjeistahan minä en voinut ymmärtää tuon taivaallista, mutta sovelsin ihan oman mielen ja aiemmin opitun mukaan. Aikamoisia fillaroitsijoita nuo kiinalaiset vaikuttivat olevan. Ohjaaja oli todella pieni, mutta pelottavan energinen ja toivoin välillä ihan tosissaan, että siltä loppuisi virta... Siitä huolimatta haluaisin kyllä kokeilla kiinalaista spinningtuntia toisenkin kerran. Olin aiemmin vähän epäluuloinen, että miten minä nyt voin mennä kiinalaisten kanssa tunnille ja arvellut, että kaikki tuijottaisivat minua leuat lattiassa. Olin väärässä. Kaikki toivottivat minut tervetulleeksi ja auttoivat vähän liiankin innokkaasti fillarinsäädön kanssa. Nämä paikalliset osaavat olla myös erittäin ystävällisiä ja kilttejä. :)

Nonni, nyt on kuulemma ruoka-aika, adios!

Moikkamoi taas!

Kiina on jälleen näyttänyt parhaat puolensa jo muutamassa päivässä, enkä vaan voi lakata ihmettelemästä tätä meininkiä. Juuri kun ajattelee, että nyt olen ihan varmasti nähnyt kaiken mahdollisen, jostakin pyyhältää kiinalainen ja yllättää minut jälleen. Tämä on kyllä aina yhtä mieletön paikka ja siitäkös minä pidän!

Asustelemme taas aina puolisen viikkoa kotona Chengdussa ja Juhan töiden takia puolisen viikkoa pikkukaupunki Deyangissa meidän kakkoskodissa. Tai no minun koti tämä ei ole koskaan ollut, lähinnä sellainen väliaikainen sijoituspaikka. Osa teistä muistanee Deyangin, sen pikkuruisen kärpäsenkakan Kiinan kartalla? Kaupungin, jossa monikaan ei ole eläessään edes nähnyt länsimaalaisia; kaupungin, jossa ei juuri tästä syystä ole oikein mitään länsimaalaisille ja ennen kaikkea kaupungin, jossa asuu kuitenkin enemmän kiinalaisia kuin Suomessa suomalaisia. Deyangin viehätys piileekin juuri siinä, että täällä voi ihan oikeasti nähdä ihan mitä tahansa - siitä pitää vain osata repiä huvitusta itselleen. :D

Siinä kiinalainen hitsausmaski in action!

Täällä herää aamuisin siihen, kun jonkun naapurin parvekkeella kiekuu kukko. Joo-o, parvekkeella. Mikäs sen parempi kukonkasvatuspaikka! Matkalla tänne ohitsemme rymisteli muuan kiinalaispariskunta lava-autolla, mutta se naisosapuoli ei suinkaan matkustanut auton sisällä vaan siellä lavalla. Siinä se istui ja hytkyi tien pomppujen mukaan, ilmeisesti täysin huolettomana mahdollisen loukkaantumisen suhteen. Kiinan liikenteessä kun sattuukin niin kovin vähän kolareita... Mutta maassa maan tavalla, I guess. :) Kauppareissulla nähtiin paikallinen taidonnäyte työturvallisuudesta, kun kiinnitimme huomiota erikoiseen naamioheppuun. Siinä hetken tutkailtuamme tajusimme, että kaverilla on kasvojen edessä aaltopahvin palanen ja mustat aurinkolasit tuikattuna pahviin leikattuihin silmänreikiin. Ihan selkeä hitsausmaskihan se siinä! Joku sanoi joskus, että kiinalaiset ovat hyvin käytännöllisiä ja kekseliäitä. No, tuon hitsausmaskin jälkeen ymmärrän paremmin. :)

Noniin, sitten siihen itse aiheeseen! Meille kävi sellainen tuuri, että Juha onnistui saamaan kutsun kiinalaisen työkaverinsa kotiin syömään. Se on kuulkaa tärkeä juttu, jos kiinalainen kutsuu omaan lapsuudenkotiinsa dinnerille ja silloin sinne on myös mentävä. Erityisen tärkeä tämä juttu taisi olla myös kutsujalle, tai pikemminkin hänen perheelleen, sillä mukana olisi jopa kolme länkkäriä. Niin me sitten eilen illalla lähdettiin pöristelemään kolmen suomalaisen ja kolmen paikallisen kera kohti Deyangin syrjäseutua. Minä nautin aina suuresti jo pelkistä automatkoista tuon sirkuksen kanssa. Miettikääpä kun firman autoon tungetaan sekaisin kasa kiinalaisia ja meitä vaitonaisia metsien asukkeja: yksikään kiinalainen ei tiedä minne me ollaan menossa tai miten me päästään sinne ei-minnekään ja meillä suomalaisilla on vielä vähemmän käsitystä koko asiasta. Sitten jokainen paikallinen huutaa päällekkäin (tai siis "keskustelee" kovaäänisesti), kunnes me kerrotaan että suomalaiset matkustaa yleensä melko hiljaa. Reaktio kuului kutakuinkin "oh, you are kidding me?". Päästiin jo melko pitkälle ja alkoi jopa näyttää siltä, että saavutaan jonkinlaiseen kylään, kunnes sitten takapenkiltä kuului tunnustus: ollaan eksyksissä. En yllättynyt, en sitten yhtään. :D

Illallispaikan koiranpentu. :)

Kun me sitten lopulta päästiin perille, meitä vastassa oli Juhan työkaverin lisäksi kasa erinäisiä eläimiä kissoista koiriin. Paikka oli kyllä tätä samaa kaupunkia, mutta hyvin kaukana täältä keskusta-alueelta ja vähän kuin jokin pikkuruinen kylä. Siellä oli ilmeisesti siivottu ja kokattu koko päivä vieraita varten. Minä en tuota siivoushommaa edes tajunnut, sillä suomalaisella ja kiinalaisella on hyvin poikkeava käsitys siisteydestä, mutta tarkemmin kun miettii niin varmasti oli käytetty luutaa ja vessaharjaa oikein urakalla. :) Paikalla oli kaikenmaailman sukulaisia ja kun sitä ruokaa sitten alettiin kantaa pöytään, niin sitä muuten tuli. Varmaan parikymmentä lautasellista ja vieläpä erilaisia lihoja, eli sitä parhainta tarjottavaa. Vessareissulla tosin kohtasin kauhuni, eli ruokani alkuperän: siellä oli sisällä possuja karsinassa. :D Ja tarkemmin kuunneltuna pihan nurkassa kotkotti kanoja omassa karsinassaan. Eihän siinä muu auttanut kun alkaa jyrsiä takuulla oman talon possua ja kanaa. En tiedä miten pystyn täällä tunkemaan suuhuni kananpalan, jossa on verisuonia, luita ja rustoja, mutta niin sitä vaan tekee. Minä kyllä yritän jyrsiä siististi lihan irti luista, sillä en osaa tehdä sitä kiinalaisittain haukkaamalla koko komeuden kitaan ja erottelemalla luut lihasta sitten suussa kielen ja hampaiden avulla. Se on jo liian vaativa kiinalaisuustaso! En tiedä monta vuotta vie saavuttaa se. Mutta piru vie olen kiitollinen perheelle, joka syötti meille ison osan lihoistaan! Unohtamatta tuoreita hedelmiä, joita tarjoiltiin. Tosin tämä lienee perikiinalainen tapa, jos oikein muistan.

Talon possuja. Sisällä.

Osa dinneristä. Ja talon possuista...

Jotenkin kummallisesti paikalle lappasi aina välillä lisää porukkaa, jotka kaikki olivat kuulemma illan emännän sukulaisia. En ihan usko, että tyypit "sattuivat" paikalle vahingossa, sillä tuolla alueella me valkoihoiset ollaan kuulemma kuin "superstars". Paras oli ikivanha patu, joka aina hipsi salaa pihanperälle kurkkimaan. :D Joku sukulainen toi mukanaan lapsen, joka sitten istutettiin kuvaan meidän kanssa. Ihan mukavaa tuo oli tuossa mittakaavassa, vaikka useimmiten kiusaannun liiasta huomiosta. Kun ajattelee sen niin, että se on iso juttu ihmisille, jotka eivät ole koskaan nähneet ulkomaalaista ja saavat näitä nyt omaan ruokapöytäänsä, se ei tunnu niin typerältä. Alunperin idea oli myös kävelyttää meitä kylän läpi vähän niinkuin esittelykierroksena, mutta siitä onneksi luovuttiin. Se olisi voinut olla jo liikaa. :D

Tuoretta tummaa riisiä talon pihalla.

Siinä illan tuoksinassa illan emäntä myös kysäisi Juhalta "What do you want to eat tomorrow? I can kill you a chicken!". Öööööh, ei kiitos.... Käytiin myös mielenkiintoinen keskustelu siihen mitä sukulaisiin tulee, kun paikalla hääri nuori mies, joka huolehti miesten (+ minun) viina- ja tupakkatarjoilusta. Toiset kiinalaiset sanoivat hänen olevan nuoren emäntämme isä, mutta kovin nuorelta heppu näytti siihen pestiin. Kun emännältä kysyttiin onko mies hänen isänsä, vastaus kuului kyllä. Ja sen jälkeen että "tai siis ei minun, tuo mies on tämän naisen syntymättömän lapsen isä". Ja nainen oli kuulemma käly. Eli voisi kuvitella, että kyseessä on emäntämme veli? Tosin yhden lapsen politiikan maassa harvalla on oikeaa veljeä. Kyseessä lienee siis joku sukulaismies, läheinen sellainen vaikkei ihan veli tai isä olisikaan.

Nyt mulle tuli tänne kaveriksi kiinalainen siivoojatäti, pitää korjata romuni pois tieltä ja toivoa, ettei tädillä ole kauheasti juttuja mulle, kun en ymmärrä sanaakaan. :) En ole muuten rikkonut vielä tällä reissulla yhtään vessanpönttöä! Alan kenties vihdoinkin oppia.

Hello my darlings, pitkästä aikaa!

Neiti Jääkarhu on saapunut vihdoin takaisin Kiinaan ja aikoo raportoida täältä suomalaisvakoojan silmin tehtyjä tiukkoja kulttuurihavaintoja jopa neljän viikon ajan- jihuuuu! Rantauduin sunnuntaina puolen vuoden tauon jälkeen tähän siankorvien ja ankankielien luvattuun maahan; tähän kovaääniseen ja aina yhtä hämmentävään maailmankolkkaan, jossa oikea voi hyvinkin olla vasen ja kyllä mitä luultavimmin ei. Ja voi kyllä, olen onnellinen kuin pieni orava. :)

Matka oli jälleen kerran pitkä ja kivinen, mutta jotenkin sen vain jaksaa tänne päin ettei mitään. Mitäpä tuosta, vaikka lento kestää 8h40min ja sen jälkeen pitää keskellä yötä tai aamua (kumman maan ajan mukaan sen nyt katsoo) selviytyä lentokentältä metroon ja metrolla juna-asemalle ja puksutella sieltä vielä kotikaupunkiin. Täällä tuollainen matka pitää suunnitella melkoisen hyvin etukäteen, sillä junalipun ostamisesta lähtien asiat ovat kielimuurin takia kinkkisiä. Kinkkisiä, keh keh keh. Mutta anyway, minä selvisin kartan ja minulle räätälöidyn kuuden sivun mittaisen ohjekirjan avulla! Damn, I'm good.

Junamatka oli muuten vekkuli kokemus, sillä pirssi oli siisti, tilava sekä hyvin ilmastoitu. Kaiken lisäksi juna ei pelkästään lähtenyt ajallaan, vaan jopa kaksi minuuttia etuajassa! Tästä voisi VR ottaa oppia. Junaan jonotus on tietysti varmasti aina melkoinen hässäkkä parin ziljoonan kiinalaisen kanssa, joilla on jokaisella jumalaton kiire istumaan paikalleen ja nököttämään siinä sitten onnellisena. Mutta siellä itse junassa porukka rauhoittui melko kiitettävästi ja äänenvoimakkuus pysyi sellaisella tasolla, että siinä pystyi jopa nukkumaan tällainen vaitonaiseen menoon Suomessa tottunut laowaikin. Tosin siinä vaiheessa, kun meikäläinen näytti valkoista naamaansa ja punaista tukkaansa vaunun etuosassa, siellä alkoi kohota pieniä tummia päitä kun sieniä sateella ja lopulta minua tapitti vaunullinen innokkaita ja uteliaita silmäpareja. Näyttivät muuten aivan hattivateilta koko jengi. :D Ensimmäiset valokuvat minusta otettiin jo metrossa, mutta en jaksanut panostaa poseeramiseen yhtään kun väsytti niin vietävästi. Se on jännä, miten nämä paikalliset jaksaa hämmästellä tällaisen otuksen olemassa oloa.... Pitää taas löytää se oikea suhtautumistapa, niin ei tarvitse koko ajan mieltään pahoittaa.

Lähiravintola

Heti sunnuntai-iltana koin ihastuttavan Kiina-ilmiön, kun lähiravintolassa naapuripöydän mies veisteli nassuunsa jotakin omituisen näköistä. Tarkemmin tiirattuani huomasin että pirulauta, sillähän on puolen metrin mittainen ankanräpylä kädessä ja sitä se jyrsii tyytyväisenä! Tai saattoipa olla jonkin muunkin vesilinnun koipi, tiedä noista kun ei ole kauheasti omaa kokemusta. Ikeassa kaikki mallisängyt oli edelleen myllätty joka ikinen, vieläpä oikein niin että vällyjen alta on möngitty ulos kuin myyrä konsanaan ja peitto on jäänyt niille sijoilleen tunnelinmuotoon. Ikean ravintolaan oli muuten ilmestynyt uusi kyltti. Siinä selitetään juurta jaksaen miksi jokaisen tulisi aivan omin pikku kätösin ja töppösin palauttaa tarjottimensa sille tarkoitettuun kärryyn. En tiedä kuinka monessa muussa maassa kuin Kiinassa on yleinen tapa jättää kaikki ruokailun jäännökset niille sijoilleen pöytään, josta joku ravintolan työntekijä sitten noukkii ne pois. Well, meillä ei ainakaan ole ja olenkin kärsinyt monet kerrat täällä kun en suorastaan saa viedä omiani pois. Mielenkiinnolla odotan, miten kiinalaiset reagoivat tuohon meille kovin normaaliin kehotukseen.

Miksi minun pitäisi tyhjentää oma pöytäni?

Auton lämpömittari kertoi heti aamusta julman totuuden.

Lämmintä täällä on tänään sellaiset +30 astetta, mutta tämän kestää melko hyvin, kun ulkona ei ole ihan niin kosteaa. Tukalaa kyllä joka tapauksessa jääkarhulle. Ja niin, se haju. Ylläriylläri, täällä haisee ihan Kiina. :) Se tuoksu on epämääräinen sekoitus kuumuutta, pakokaasua, mausteita ja jotain määrittelemätöntä. Sen vain tunnistaa heti, kun on ollut pitkään Suomessa ja nuuskinut tuoretta nurmikkoa ja havumetsää. Ja se tuntuu yhtä kotoisalta, kuin edellä mainitut.

Niin joo, blogi päivittyy nyt siis kuukauden ajan. Voi luoja, että olen kaivannut tätäkin! Mulla on kirjoitustaidot ihan ruosteessa, mutta eiköhän tämä lähde tästä taas luistamaan. :)

Adios!

Hellurei ja hellät tunteet. Täällä sitä ollaan jo toista ihmeiden täyteistä päivää Suomessa! Missään ei ole ketään enkä edelleenkään muista, että hanasta saa juoda vettä. Eilen ravintolassa ihmettelin hetken, miksi Juha puhuu kassalla suomea ja tänään kaupassa työnsin autuaan muistamattomana siruttoman S-etukortin kortinlukijaan. Joka paikassa on niin siistiä ja romutonta, etten voi uskoa! Suomalaiset käyttäytyvät juuri niin kuin salaisissa unelmissani toivon kiinalaisten joskus käyttäytyvän - kukaan ei häslää, hötkyile tai hosu. Mmmmmm. Ja kun en löydä marketissa heti oikeaa hyllyväliä, marssin vain myyjän lyo ja kysäisen! Miten helppoa!

Ja tietysti olen jo ehtinyt maistella niin ruisleipää, salmiakkia (vaikken en edes normaalisti ole sen perään) kuin sitä maksapasteijaakin. Uunissa on parhaillaan supisuomalaista makaronilaatikkoa (ostin muuten elämäni ekan kerran kaupasta sika-nautajauhelihaa!) ja jääkaapissa rahkaa.... Myönnän, että näitä olen vähän kaivannut. :) Ja miten makeita kotimaiset kirsikkatomaatit ovat verrattuna Kiinan serkkuihinsa! Suomen hintatasoa en sen sijaan ole ikävöinyt pätkääkään. Miten täällä voi maksaa yksi kurkku euron eli kymmenen rähmää?? En olisi ikimaailmassa ostanut Kiinassa noin kallista vihannesta. Siellä sai viidelläkymmenellä eurosentillä pari kurkkua ja paprikan.

Mr. Maon pytinki.

Perjantaiaamu alkoi muuten juuri niin kuin silloin torstaina ennustinkin: satoi kaatamalla ja maailmanloppu oli lähellä, kun me värjöteltiin kadulla sen laukkuvuoren kanssa. Onneksi yksi minua aiemmin kuskannut pimeä taksi nappasi meidät mukaansa ja saatiin survottua ne kaikki tavaratkin kyytiin. Lennon ajoissa lähteminen nyt olisikin ollut jo ihan liikaa vaadittu, joten kökötettiin rattoisat kaksi tuntia kentällä lentokoneessa ennen kuin päästiin edes ilmaan... Oli muuten pitkät tunnit minun kärsivällisyydelläni! Loppujen lopuksi päästiin siis tutkimaan Pekingiä vasta illalla kuuden maissa ja päätettiin painella metrolla suoraan keskustaan. Ollaan varmasti vuosisadan nopeimmat Pekingin kävijät, sillä tsekattiin parissa minuutissa että Tiananmen on todellakin aukio ja Kielletty kaupunki jo suljettu. :) Tulipahan nähtyä, mutta paineltiin paljon mieluummin Wangfujingille, suurelle ostoskadulle ihan Tiananmenin vieressä.

Wangfujing snack street ja pari kiinalaista.

Minä olin hinkunut suuresti alueen snack streetille, mutta pahus vieköön siellä taisi olla miljoona kiinalaista parhaillaan - hyvä kun eteenpäin pääsi. Bongasin kuitenkin vartaista niin elävät skorpionit kuin merihevosetkin ja se riitti. Tunnustan, että me poistuttiin melko pian KFC:n kautta hotellille tuijottamaan telkkaa ja nukkumaan. Kovimmat turistit ever. :D Lauantaina matkustettiin sitten ikuisuus kohti Suomea ja nyt ollaan laittelemassa minun uutta kotikoloani asumiskuosiin. Aikaero tuntuu painavan ja jotenkin muutenkin tympii pahemman kerran.... Missä kaikki kiinalaiset on? Miksi kaikki ovat niin hiljaa? Hmph. Löysin onneksi (tai no Juha sen bongasi) mahdottoman hienon Kiina-kuvan seinälleni. Se helpottakoon koti-ikävää. Voiko Suomessa muuten potea koti-ikävää?

Eläviä pikkuskorppareita ja merihevosia vartaissa.

Pari isompaa kaveria ja joku liero.

Meritähtitikkareita!

Ja hyvin epämääräisiä koppakuoriaisia.

Todistin muuten äsken maailman seitsemättä ihmettä. Kerrostaloni pihalla loikki onnellinen suomalainen pitkäkorva ja yhtäkkiä se ressu pomppi suoraan tielle auton eteen. Mitä tekee suomalainen kuski? No hidastaa ja antaa ristihuulen ylittää tien turvallisesti. Mitä olisi tehnyt kiinalainen? Kaasuttanut ja tähdännyt hyvin, jotta voisi paistaa jänön dinneriksi. Näitä ihastuttavia pieniä eroja välillämme. :)

Muistakaahan mussukat kommentoida edelliseen postaukseen! Minä palaan vielä linjoille täältä kylmästä ja karusta pohjolasta.

No nyt olen varmastikin nähnyt ja kokenut kaikki mahdolliset eri reaktiot, joita aiheutan kiinalaisissa! Ehdottomasti paras sattui äsken, kun tallustin kotiin. Kiinalainen patu köpötteli minua vastaan ja nosti yhtäkkiä kohdallani päätään. Seuraavaksi se ihan nojasi taaksepäin nähdäkseen paremmin tämän kummajaisen ja nosti lakin päästään. Ja puhkesi laulamaan. Juu! Oli kuulkaa komea baritoniääni äijänkäppyrällä! Siinä se lauloi tovin kovaan ääneen ja minä en oikein tiennyt mitä tehdä, kun en nyt kesken esityksenkään viitsinyt pinkoa karkuun. Olen varma, että laulu meni suomeksi jotakuinkin näin: "Oiii mikä olet sinä omituinen otus? Miiistä tulet? Miiiksi olet noin valkea? Miksi siiilmäsi ovat noin suuret? Ja mahakin iso!". Pappa nimittäin taputteli vatsaansa laulun lopussa. Kuuntelin loppuun, nyökkäsin ja poistuin paikalta.

Tänään olen ehtinyt jo toimia ravintolakriitikkonakin. Istahdin tyytyväisenä lounaravintolan pöytään ja tilasin pöperöä pöytään, kunnes pian näkökenttäni laidalle ilmestyi kas kummaa kiinalainen. Ja se halusi istua pöytääni. Minä kerkesin jo miettiä, että mikähän juttu tämä nyt taas on, ennenkuin heppu esittäytyi ravintolan pomoksi ja tiedusteli, josko voisin auttaa häntä. No mikä jottei! Minun hommani oli silmäillä hänen laatimansa uusi ruokalista läpi ja kertoa länkkärin mielipiteeni annoksista ja hinnoista. En ole ollenkaan varma pätevyydestäni arvioida minkään sortin kuppilan menua, mutta heittelin ilmaan sellaisia puolifiksuja ajatuksia, joita hätäpäissäni mieleni sopukoista kaivoin. Hinnoista oli vaikea sanoa, sillä länkkäriaivopuoliskoni kertoi että ne ovat sangen edullisia - kun taas kiina-aivopuoliskoni kiljui, että törkeän kallista. Eli toisin sanoen suunnitellut hinnat ovat Kiinassa turhan kalliita lounasravintolaan, mutta meille ulkomaalaisille melko halpoja - jos vain unohdetaan Kiinan hintatason ajan kanssa aiheuttama pihistely. Anyway, mies oli iloinen mielipiteistäni ja sain lopulta sitä muruakin rinnan alle - loppu hyvin, kaikki hyvin. :)

Ja sitten vähän nillitystä. Kaikki happyfarmilaiset lopettaa siis lukemisen tähän!

Illalla meinasin nimittäin taas pahoittaa mieleni. Oli jo melkein raivotauti lähellä, mutta onnistuin hillitsemään itseni muistamalla, että tämä kaikki on ohi pian - halusin tai en. Ei kannata siis enää suivaantua. Ja vähän rauhoittavaa hyy-hengitystä (sitä voi käyttää synnytyksen ohella myös kiinalaisten kanssa) päälle. Kyseessä oli tietysti jokapäiväinen taksitaisto, mikäpä muukaan. Tuo sotatantere, jolla joudun riehumaan valitettavan usein. Minä pieni laowai odotin kiltisti vapaata autoa ja laskin jo (tai siis ne vain ohitti minut...) pari hätäisintä kinuskia edelleni. Kunnes sitten vähän matkan päähän pysähtyi taksi. Ja minä olin odottanu kuitenkin jo puoli tuntia, joten koin että tämä on nyt varmaankin minun kyytini.

Sitäpä en olisi arvannu, että samaan aikaan jostakin kilometrin päästä oli sinkaissut vauhtiin maantiekiitäjä aka kiinalainen, joka rynnisti paikalle kuin sotanorsu ja hyppäsi taksin takapenkille - VAIKKA minä olin jo kiinni etuoven kahvassa. Jumaliste! Minä olin jo toinen jalka perhana taksissa ja silti se matami vaan pomppasi autoon! Ai kerpele, että sapetti! Sanoin naiselle englanniksi, että anteeksi nyt vain mutta minä olin tässä ensin. Että nyt on minun vuoroni. Ja että autohan oli siinä minun vieressäni, en minä laukannut hullun lailla nappaamaan sitä. Voitte varmaan arvata kuinka paljon se mimmi minua kuunteli.? Paskan marjat, se löi oven kiinni ja alkoi neuvoa kuskia. Minä jäin siihen tien sivuun möllöttämään ja mulkaisin eukkoa murhaavimmalla ilmeelläni. Suoraan sanottuna teki mieli olla oikein ehta suomalainen ja veivata keskisormi pystyyn! Mutta en tehnyt mitään. Vedin pari hyyhenkäystä ja odotin seuraavan taksin.

Tämä on se asia, jota minä en voi Kiinassa ja kiinalaisissa käsittää. Mistä tämä ihan tolkuton itsekkyys juontaa juurensa? Siitäkö, että jokainen pikkupiltti on perheensä ainokainen ja saa aina kaiken ja takuulla ensimmäisenä? Siitäkö, että tässä maassa on miljardi ihmistä, eikä kukaan erotu joukosta tappelematta paikastaan? Kiinalaiset joutuvat ihan pienestä pitäen taistelemaan tilastaan tässä maailmassa. Ilmeisesti se kasvattaa heistä röyhkeitä ja huonotapaisia aikuisia. Paikalliset lienevät jo niin tottuneita etuiluun ja oman edun ajamiseen, etteivät ne välitä. Mutta me länkkärit emme ole tottuneet ja alkuun täällä joutuu haukkomaan paljon henkeään, kun ei ole vielä oppinut kaikkia etuilukikkoja, joita nämä käyttävät. Ne voi olla hyvinkin yllättäviä, trust me! Etenkin kiltti suomalainen on pulassa, sillä kaikenlainen etuilu ja röyhkeily ei vain kuulu mitenkään meidän tyyliin. Olen joutunut opettelemaan kantapään kautta kaikki siitä lähtien, kuinka pieneen tilaan kiinalainen itsensä tunkee, jos vain satut vahingossa eteesi tilaa jättämään. Kiinalaisethan eivät osaa jonottaa, vaan aina yritetään päästä muiden edelle. Ellet taistele, jäät siis autuaasti aina vain viimeiseksi.

Pahimman raivotautikohtauksen sain silloin joskus aikanaan, kun olin kiltisti taas kerran yrittänyt jonottaa kassalle maksamaan ostokseni ja lopulta koittikin minun vuoroni. En ojentanut rahaa samassa silmänräpäyksessä, joten mummo minun takanani oli nokkela ja ojensi oman setelinsä ensin. Siitä niin vain suoraan minun ohitseni. Ja siitäpä kiinalaiset sitten makselivat ostoksiaan minun takaani, vaikka minä seisoin edelleen ensimmäisenä "jonossa". No can do. Toisen kerran hermostuin tosi pahasti samaisella taksinodotuspaikalla, missä tämänpäiväinen episodi sattui. Olin silloinkin odotellut kyytiä jo hyvän tovin ja olin saamassakin juuri sellaisen. Kunnes sitten takaani käveli nuori kiinalaisnainen, meni erittäin töykeästi suoraan eteeni ja otti taksin itselleen. Mulla napsahti ihan totaalisesti, en muistanut hengittää rauhallisesti tai ajatella zenajatuksia - sen sijaan kerroin muijalle kuinka törkeä ja röyhkeä hän on, kuinka huono kuvan hän antaa ulkomalaaiselle omasta kulttuuristaan ja kuinka minua vatuttaa tuollainen käytös. Hyvä etten sylkenyt päälle. Ugh.

Tuo röyhkeys on yksi asia, joista minä vähiten pidän tässä maassa. Olen kaksi kertaa (tasan kaksi) törmännyt taksikuskiin, joka on toiminut erotuomarina ja ilmoittanut kiinalaiselle, että tuo laowai kyllä pysäytti tämän auton itselleen. Olen kerran, yhden ainokaisen kerran, törmännyt vihannespoikaan (siihen, joka siis punnitsee kurkut ja tomaatit) joka kertoi kiinalaisille, että tuo laowai on nyt kyllä vuorossa. Se on melko vähän kymmenen miljoonan ihmisen kaupungissa. Mutta toisaalta ymmärrän, ettei yhden kiinalaisen kannata alkaa käyttäytyä hyvin ja lakata etuilemasta, sillä hän jää vain jalkoihin. Tarvittaisiin miljoonia kiinalaisia, jotka alkaisivat noudattaa normaaleja pelisääntöjä, jotta tämä yhteiskunta alkaisi kokonaisuudessaan käyttäytyä toisin. Mutta mikäpäs siinä, jos he tulevat keskenään toimeen näin - meidän länkkäreiden on vain opeteltava elämän karuja totuuksia ja elettävä kuten kiinalaiset.

Sitä minä en pistä pahakseni, että pian olen taas maassa, jossa tunnetaan käsitys "jono" ja annetaan tietä ja tilaa toisille ensin. :) Ollaan me suomalaiset aika kilttejä toisillemme. Sen olen tajunnut.

Tuuppa lähemmäs niin ampua jysäytän.

Tässä muuten hauska kuva tältä aamulta - kiinalainen rahakuljetus. Minä veikkaan, että täällä ei pahemmin rahankuljetusautoja ryöstellä, kun ympärillä valvoo monesti kuusikin norsukiväärimiestä. Ja ne on melko raskaasti aseistettuja, käsikranaatit suurin piirtein valmiina suussa ja lamauttimet sun muut singot tanassa. Tässä näitä oli vain muutama ja yhtä nauratti, kun minä räpsin tohkeissani kuvia. :D No kun harvoin sitä näkee kiinalaisia luotiliiveissä! Eihän täällä saa edes siviilit omistaa asetta. Klikkaa kuva isommaksi taas!

Olette varmaan jo melko kypsiä näihin minun säätiedotuksiin mutta hihiihihihi, ette usko kuinka kylmää meillä täällä on!! Jääkausi on tullut, sillä tänään kiinalaiset kohmettuivat villatakkiensa sisälle ja eräs Jääkarhun poikanen nautti. Meillä on nimittäin tänään vain +22 astetta! Mmmmm, olen hykerrellyt ilosta. ^___^ Ette usko miten suuri ero tällä säällä on siihen +35 ja tuskaiseen kosteuteen! En enää edes muistanut kuinka helppoa tällaisella säällä on olla, elää ja hengittää. Miten ihmeessä meillä onkin Suomessa aina täydellinen lämpötila?? Nyt sen vasta olen tajunnut. Tai siis tottakai minäkin kasvatan nenääni jääpuikot talvella, mutta kevät, kesä sekä syksy mennään aivan ihanilla lämpötiloilla. Sitä minä en malttaisi odottaa millään, että voin ihan totta vetää hupparin niskaan. Jännittävää. :) Kylmältähän tämä reilu parikymppiä tuntuu nyt tämän ilmaston jälkeen, mutta eiköhän tähän taas mieli ja kroppa pian totu.

Viimeinen Kiina-viikonloppu tuli ja meni. Keskityin nauttimaan kaikesta siitä, mitä tulen ikävöimään niin kovin (perjantaiset lettukestit eivät kuulu ikävöintikategoriaan, leikin vain hyvää vaimoa)... Ostin itku silmässä kaupasta kiinalaista mansikkavaahtosaippuaa, jotta saan uuteen Suomen kotiini pienen palan toista kotiani. Tehtiin legendaarinen iltakävely lihatikkumummon luo, hakemaan viimeisen kerran niitä julmetun tulisia mutta ah niin taivaallisia tikkuja (tällä kertaa pyysin vähän mausteita ja silti poltteli vuorokauden kieltä). Kiinassa on mukava lähteä illalla pimeän tultua ulos tepastelemaan, sillä nämä paikalliset mönkiäiset heräävät silloin ja kaivautuvat koloistaan kaduille. Illtaretkellä tuntuu kuin olisi ennemminkin lomalla jossakin ihmemaassa, kuin kotinurkilla. :)

Kiinalaiset on hassuja, sehän me jo tiedetään, ja ne myös tekevät kaikkea mahdollista hullunkurista maan ja taivaan väliltä - meidän näkövinkkelistä. Siellä voimistelee iltaisin mummot kaduilta löytyvissä jumppatelineissä ja joku istuu tyytyväisenä isolla kivellä ja hymyilee yksinään. Iltayhdeksän on lauantaina sopiva dinneriaika ja joka puolella on piskuisia autotalliravintoloita tai katukeittiöitä täynnä kiinalaisia. Maiskutus vaan kuuluu. Miehet pelaavat mahjongia teehuoneissa, ilman paitaa tottakai ja naiset särpivät vihreää teetä. Ja sitten siellä tallaa kaksi onnellista länkkäriä ihmettelemässä menoa. Jos ollaan oikein onnekkaita, saatetaan nähdä takaperinkävelijä tai pyjamassa hiihtelijä. Minä niin rakastan tätä maata. Sniif.

Onnellinen syömäri.

Eilen mentiin minun viimeiselle ehtoolliselle meidän omaan ja parhaaseen autotalliin (tosin saatan hakea vielä parit munakkaat mukaan tällä viikolla). Ja sain taas hyvän muistutuksen siitä, miksi Kiinassa on hankalaa yrittää olla kasvissyöjä (jonka touhun minä siis lopetin, kun tänne muutin) - paistettu tofu voidaan ihan hienosti tarjoilla possun kera. :) Minä olen jo hyvän aikaa yrittänyt saada yliannostusta ehdottomasta ykköslempparistani eli paistetusta tomaatista ja kananmunasta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ajattelin, että jos söisin sitä kyllästymiseen asti, minua ei niin kovin harmittaisi kun sitä ei saa Suomesta mistään. Osaan itse tehdä ihan kivaa versiota kyseisestä ruoasta, mutta se nyt ei ole lähelläkään aitoa... Joten valittettavasti taidan joutua ikävöimään myös lempiruokaani. Tosin keksin jo aika villin idean sen suhteen, josko kotikaupunkini kiinalainen ravintola valmistaisi minulle kyseistä ruokaa salaa tiskin alta. :D Ei siitä tarvisi muille kertoa, minulle vaan paistaisivat silloin tällöin yhden satsin! Minulla on muutenkin kova hinku mennä pitkästä aikaa maistelemaan länsimaalaista kiinalaista sapuskaa, se on niin kovin erilaista kuin täällä paikan päällä. Täytyy raahata joku uhri kanssani dinnerille Suomessa.

Tänä aamuna minun täytyi jo lopulta myöntää, että hovikuskini on tainnut ottaa lopputilin. Ei näy, ei kuulu. Aika hyvin olen kuitenkin viime aikoina työllistänyt muita pimeitä kyytejä ja löytänyt aina tieni jotenkin toimistolle. Kunnes sitten tänään kävi tenkkapoo - odottelin kyytiä, mutta ketään ei ollut missään. Ilmeisesti meidän kadun pimeät taksit ovat jo oppineet, etten ole kovin hyvä saalis, sillä en suostu maksamaan länkkärilisää. Kukaan ei tarjonnut kyytiä! Lopulta yksi mies suostui ottamaan minut kyytiin, mutten malttanut olla vähän tinkaamatta - sovimme hinnaksi 25 rähmää, joka on hieman liikaa, mutta vaihtoehtojen vähyyden vuoksi siedettävä summa. Emmepä arvanneet kumpikaan, että jumitumme ruuhkaan ihan tähän minun kotihoodeille melkein tunniksi... Sen siitä saa, jos täällä suljetaan yksi ainoa katu. Sen ruuhkaan selvittelemisessä nimittäin kesti ja kesti. Kuskini tarjosi välillä tupakkaa ja kysäisi siinä tunnin kohdalla saisiko kuitenkin kyydistä kolmekymppiä. Maksoin mielihyvin, sillä totta puhuakseni hänen tilanteessaan minä olisin nakannut laowain pihalle ja pöristellyt kauas pois ruuhkasta.

Illalla hyppäsin taas jonkun taksikuskin kyytiin (laskin tuossa muuten, että olen istunut täällä varmaankin yli 400 taksissa) ja myönnän, etten pahemmin kuunnellut mitä se puheli - ne kun aina höpöttävät minulle kamalasti kiinaa, enkä ymmärrä yhtikäs mitään. Sitten yhtäkkiä korviini kantautui lause "too much cars...". Mitä?? Se puhhuu enkkua?? Hyvä etten tarttunut kuskia riveleistä ja ravistellut, kun niin innostuin! Taksikuskit eivät koskaan osaa englantia, never! Ylipäätään juuri kukaan ei osaa täällä enkkua, joten on aina yhtä hämmentävää törmätä kiinalaiseen, jonka kanssa pystyn keskustelemaan. :) Kuski pystyi juttelemaan englanniksi sellaisia helppoja perusjuttuja, mutta voi pojat minä tunsin oloni kotoisaksi. Olen elänyt puoli vuotta lähes täydellisessä umpiossa, sillä saman tien kun astun kotiovestani ulos, minut ympäröi puhe josta ymmärrän vain pari sanaa. Se tuntuu joskus vähän yksinäiseltä. Ja avuttomalta, kun et pysty kysymään keneltäkään yhtään mitään. Senpä vuoksi on myös hieman jännittävää palata Suomeen, kun pystyn juttelemaan kaikkien kanssa, saan apua kysymällä ja tiedän ihan itse mistä voin ostaa esimerkiksi kirjekuoria! Hurjaa. Kun täällä Kiinassa mieleeni pälkähtää jokin kysymys, siinä voi mennä helposti viikko että saan vastauksen siihen...

Aika käy vähiin. Vielä kolme päivää töitä, kunnes perjantaina pyrähdämme Pekingiin. Lauantaina Suomeen. Olen tässä miettinyt, voiko kotiinpalusta potea kulttuurishokkia? Minua ihan totta kauhistuttaa tulla Suomeen. On niin vahva tunne siitä että koti on Kiinassa, täällä Chengdussa. Se oikea koti. Silloin kesän alussa Suomessa piipahtaessani tunsin kummallista epävarmuutta kaikkea kotimaista kohtaan... Minulle tuli paljon turvallisempi olo, kun palasin Kiinaan. Tämä kuulostaa takuulla tosi hassulta, mutta olen hitto vie tosissani. En itse aiemmin voinut ymmärtää, miten joku voi muka puolessa vuodessa rakastua niin palavasti johonkin maahan että on kauhuissaan sen jättämisestä. Madrid oli tosi nasta paikka ja koko kokemus kerrassaan hullunhauska, mutta ei minusta tuntunut miltään jättää sitä kaupunkia tai maata. No big deal. Olin suorastaan epäuskoinen, kun toiset vaihtarit surivat niin kovasti vaihdon loppumista... Ja nyt olen sitten itse rakentanut pesäni niin uskollisesti Kiinaan, että minusta tuntuu todella todella kurjalta muuttaa takaisin Suomeen. :( Oikeastaan haluaisin pyöriä lattialla itkupotkuraivareissani ja kehitellä jonkin salajuonen, jonka turvin jäisin jäniksenä tänne. Hmph.

On Suomessa kuitenkin asioita, joista olen iloinen. Odotan kovasti kahden pienen munkkihylkeeni kohtaamista ja sitä, miten ne pienet karvalapset suhtautuvat minuun pitkän tauon jälkeen (olen varma, että toinen mököttää ja toinen pelkää minua). Haluan nähdä kavereitani pitkästä aikaa ja soittaa ihan oikean maratonjuorupuhelun! Tahdon mennä kauppaan ja itkeä ihan vain siitä ilosta, että siellä on oikeaa ja suomalaista ruokaa. Herranjumala ruisleipää ja kalkkunaleikettä ja Oltermannia ja ties mitä! Ei enää kananvarpaita, siankärsiä ja ankanmunia. Eikä myöskään enää katastrofaalisia ruuhkia, pääsen mihin tahansa ihan hetkessä! Suomen kadut ovat suorastaan autioita Kiinan jälkeen, mutta se on ihan tervetulletta vaihtelua. Kuten sekin, ettei omasta tilasta ja vuorosta tarvitse enää tapella verissäpäin! On Suomessa siis paljon hyvääkin, pakko myöntää.

Mutta ei, en minä täältä lähtisi. En kulumallakaan.