Jääkarhu on saapunut kaupunkiin!

Hellurei ja hellät tunteet. Täällä sitä ollaan jo toista ihmeiden täyteistä päivää Suomessa! Missään ei ole ketään enkä edelleenkään muista, että hanasta saa juoda vettä. Eilen ravintolassa ihmettelin hetken, miksi Juha puhuu kassalla suomea ja tänään kaupassa työnsin autuaan muistamattomana siruttoman S-etukortin kortinlukijaan. Joka paikassa on niin siistiä ja romutonta, etten voi uskoa! Suomalaiset käyttäytyvät juuri niin kuin salaisissa unelmissani toivon kiinalaisten joskus käyttäytyvän - kukaan ei häslää, hötkyile tai hosu. Mmmmmm. Ja kun en löydä marketissa heti oikeaa hyllyväliä, marssin vain myyjän lyo ja kysäisen! Miten helppoa!

Ja tietysti olen jo ehtinyt maistella niin ruisleipää, salmiakkia (vaikken en edes normaalisti ole sen perään) kuin sitä maksapasteijaakin. Uunissa on parhaillaan supisuomalaista makaronilaatikkoa (ostin muuten elämäni ekan kerran kaupasta sika-nautajauhelihaa!) ja jääkaapissa rahkaa.... Myönnän, että näitä olen vähän kaivannut. :) Ja miten makeita kotimaiset kirsikkatomaatit ovat verrattuna Kiinan serkkuihinsa! Suomen hintatasoa en sen sijaan ole ikävöinyt pätkääkään. Miten täällä voi maksaa yksi kurkku euron eli kymmenen rähmää?? En olisi ikimaailmassa ostanut Kiinassa noin kallista vihannesta. Siellä sai viidelläkymmenellä eurosentillä pari kurkkua ja paprikan.

Mr. Maon pytinki.
Perjantaiaamu alkoi muuten juuri niin kuin silloin torstaina ennustinkin: satoi kaatamalla ja maailmanloppu oli lähellä, kun me värjöteltiin kadulla sen laukkuvuoren kanssa. Onneksi yksi minua aiemmin kuskannut pimeä taksi nappasi meidät mukaansa ja saatiin survottua ne kaikki tavaratkin kyytiin. Lennon ajoissa lähteminen nyt olisikin ollut jo ihan liikaa vaadittu, joten kökötettiin rattoisat kaksi tuntia kentällä lentokoneessa ennen kuin päästiin edes ilmaan... Oli muuten pitkät tunnit minun kärsivällisyydelläni! Loppujen lopuksi päästiin siis tutkimaan Pekingiä vasta illalla kuuden maissa ja päätettiin painella metrolla suoraan keskustaan. Ollaan varmasti vuosisadan nopeimmat Pekingin kävijät, sillä tsekattiin parissa minuutissa että Tiananmen on todellakin aukio ja Kielletty kaupunki jo suljettu. :) Tulipahan nähtyä, mutta paineltiin paljon mieluummin Wangfujingille, suurelle ostoskadulle ihan Tiananmenin vieressä.

Wangfujing snack street ja pari kiinalaista.
Minä olin hinkunut suuresti alueen snack streetille, mutta pahus vieköön siellä taisi olla miljoona kiinalaista parhaillaan - hyvä kun eteenpäin pääsi. Bongasin kuitenkin vartaista niin elävät skorpionit kuin merihevosetkin ja se riitti. Tunnustan, että me poistuttiin melko pian KFC:n kautta hotellille tuijottamaan telkkaa ja nukkumaan. Kovimmat turistit ever. :D Lauantaina matkustettiin sitten ikuisuus kohti Suomea ja nyt ollaan laittelemassa minun uutta kotikoloani asumiskuosiin. Aikaero tuntuu painavan ja jotenkin muutenkin tympii pahemman kerran.... Missä kaikki kiinalaiset on? Miksi kaikki ovat niin hiljaa? Hmph. Löysin onneksi (tai no Juha sen bongasi) mahdottoman hienon Kiina-kuvan seinälleni. Se helpottakoon koti-ikävää. Voiko Suomessa muuten potea koti-ikävää?

Eläviä pikkuskorppareita ja merihevosia vartaissa.
Pari isompaa kaveria ja joku liero.
Meritähtitikkareita!
Ja hyvin epämääräisiä koppakuoriaisia.
Todistin muuten äsken maailman seitsemättä ihmettä. Kerrostaloni pihalla loikki onnellinen suomalainen pitkäkorva ja yhtäkkiä se ressu pomppi suoraan tielle auton eteen. Mitä tekee suomalainen kuski? No hidastaa ja antaa ristihuulen ylittää tien turvallisesti. Mitä olisi tehnyt kiinalainen? Kaasuttanut ja tähdännyt hyvin, jotta voisi paistaa jänön dinneriksi. Näitä ihastuttavia pieniä eroja välillämme. :)

Muistakaahan mussukat kommentoida edelliseen postaukseen! Minä palaan vielä linjoille täältä kylmästä ja karusta pohjolasta.

Hmmm, ei se auta kuin räjäyttää tuo ovi ilmaan ja rynniä sitten sisään


Hello my darlings!

Voi että minä olisin toivonut, että viimeiset Kiinan kertomukseni olisivat olleen hieman erilaisia kuin tämä tarina, joka minulla nyt on kerrottavanani. Mutta toisaalta jotenkin tämä seuraava stoori antaa jälleen kerran erinomaisen kuvan siitä, millaista on elää Kiinassa. Ja siitä millainen sählä minä oikeasti olen. :D

Alustetaanpa sen verran, että olen jo kokeillut mitä tapahtuu, kun kadottaa luottokorttinsa Kiinassa (ei sitä voi aina muistaa, ettei kiinalainen automaatti sylkäise korttia ulos ilman “take card” –käskyä!). Ja voin kertoa, että uuden saa tännekin asti päivässä, mutta se maksaa todella suolaisesti. Nyt voisin sitten antaa yhden toisenkin ihan kullanarvoisen vinkin: Ei kannata hukata kotiavainta Kiinassa. Ei todellakaan, ellet sitten halua viettää mukavaa parituntista oven takana kiinalaisen lukkosepän kanssa! Joka ei muuten lopulta edes saa sitä julmetun ovea auki.

Kaikkihan alkoi siitä, kun tiputtelin töissä vahingossa puolet laukun sisällöstä lattialle ja ainakin purkkapaketti tippui suoraan paperikoriin. No ilmeisesti sinne roskien sekaan humpsahti myös avaimet... Minä tepastelin siitä autuaan tietämättönä kotiovelleni puoli kasin aikaan illalla ja tunnustelin turhaan sormilla avaintaskua. Ei avaimia? Glup. Ravistelin koko laukun tyhjäksi ja viskelin tavarat pitkin lattiaa. Ei avaimia! Voi jehna, mitäs nyt sitten keksitään?? Täällä ei voi tsekata alakerrasta isännöitsijän numeroa ja kilauttaa apua. Ja vaikka olisi numerokin, niin ei sitä apua voi silti soittaa ilman kiinan taitoa. Arg! Siinähän sitten seisoin tumput suorina taas kerran ja pohdin mitä ihmettä voisin tehdä.

Kunnes mulla välähti – soitan Juhalle Deyangiin, sitten Juha soittaa assistentilleen ja assari soittaa tänne Chengduun Waterfrontin henkilökunnalle. Haa, voisi toimia! Vaikka se onkin aina yhtä hankalaa ja monimutkaista tuo eestakaisin soittelu. Etenkin kun kiinalaisen ajatuksenkulku on hyvin poikkeava meidän järjenjuoksusta – siitä saadaan useimmiten melko iso soppa aikaiseksi, vaikka kyseessä olisikin vain yksi ovenavaus. Tälläkin kertaa puhelimet lauloi joka suuntaan ja lopulta minulle kerrottiin, että kenelläkään (ei yhtään kenelläkään) ole vara-avainta tai minkäänlaista yleisavainta meidän kämppään. Woooot?? Mitenkäs sinne kotiin sitten pääsee takaisin? No lukkosepän avulla tietysti, se tiirikoi oven auki! Okei, menin kiltisti aulaan odottamaan lukkoseppää, jota oli informoitu paikan päällä varttuvasta punatukkaisesta laowaista.

Puolen tunnin kuluttua paikalle ilmestyi pultsarin näköinen kaveri (ja mietin että ei mulla ole parempaa tietämystä kiinalaisten lukkoseppien yleishabituksesta, joten kai se oikea mies on?) mukanaan yksi Waterfrontin työntekijä. Pomppasin riemuissani aulan sohvalta ja johdatin pienen sotajoukkomme sen itsepintaisen oven taakse. Tämä arvon lukkoseppä otti taskustaan hyvin ammattimaisesti muovinpalasen (jep..) ja huitoi sillä vähän aikaa oven raosta saaden minun toiveeni oven aukeamisesta kaikkoamaan vielä hieman kauemmaksi. Sitten kaveri halusi soittaa minun kiinalaisille tulkeilleni ja ilmoitti heidän välityksellään, että ovi aukeaa kahdella sadalla. Really? Aivan sama vaikka aukeaisi tonnilla – kunhan nyt vain aukeaisi! Pultsarilla ei nimittäin tässä vaiheessa ollut mitään käsitystä siitä, että ovi ei tulisi aukeamaan yhtään millään...

Seurasi pitkä tunti hyvin kiivasta kiinalaista posmitusta puhelimen välityksellä, uusi kovempia hintoja ja ties mitä muuta. Ja ovi se vaan pysyi kiinni! Pultsari haki aina vain järeämpiä työkaluja, kunnes ilmoitti lopulta että hän tuhoaa koko lukon. Juu, sillä se homma ratkeaa kuulemma. Ei hyvää päivää! Missään muualla kuin Kiinassa ei voi olla ovea, joka ei aukea millään konstilla ilman avainta! Ja sitten soitellaan taas kiinalaisille ja ne ei vastaa ja pultsari kovistelee minua ja apua! Kello oli yhdeksän illalla, olin ollut samalla työreissulla 13h ja halusin vain kotiin. Olisin vetänyt edes hermosavut sen uppiniskaisen oven takana, mutta kuin kohtalon kostona sytkärikin hajosi. Ei voi olla todellista! Mietin jo josko lähtisin kyselemään tulta naapureista, mutten onneksi tehnyt sentään sitä. :D Lopulta saimme lukonhimoisen pultsarin pidättäytymään koko ovemme tuhoamisesta ja Juha joutui lähtemään tunnin matkan päästä kohti Chengdua avaamaan oven minulle. Great, sehän meni ihan hienosti taas Josefina.

Onneksi Kiinassa voi kuitenkin istua kaikessa rauhassa kerrostalon aulassa lukemassa (onneksi mulla on aina kirja laukussa) ja syömässä tomaattia ja kananmunaa (hain joutessani ruokaa ja kiitin mielessäni ravintoloista saatavia kertakäyttöpuikkoja) ilman, että kukaan edes ihmettelee. :) Siellä voi myös torkkua siinä vaiheessa, kun kello on kymmenen illalla ja reissu on kestänyt 14h. Joskus puoli yhdentoista tienoilla saapuu lopulta pelastava insinööri ja pääsen vihdoin kotiin. Aamen! Saa luvan olla viimeinen kiinalainen kokemus tällä reissulla.

Tänään oli viimeinen työpäivä. Surullista hyvästellä kaikki ihanat pikku kiinalaiset... Enkä pääse edes ensi viikolla järjestettävään Software Parkin deittitapahtumaan! Höh. Mökötin (en sen deittihomman takia kuitenkaan) ensin hyvän tovin makkarissa, kunnes raahauduin pakkaamaan laukut ja nyt tavaraa on varmasti 45kg yhteensä. En tiedä mistä sitä oikein sikiää? Huomenna sataa takuulla kaatamalla, kun me yritetään viiden laukun kanssa saada kyytiä lentokentälle (ja voi olla, että taivas myös tippuu niskaan tai tulee jopa maailmanloppu) aamulla ennen kahdeksaa....Sanon kokemuksen syvällä rintaäänellä, että se tulee olemaan kimurantti homma. Sitten lennellään Pekingiin (toivottavasti lento olisi kerrankin ajallaan) ja meille jää jokunen tunti aikaa päivällä seikkailla Tiananmenillä, Kielletyssä kaupungissa ja Wangfujingillä (minun on pakko päästä sinne torakkataivaaseen snack streetille!). Lauantaina sitten Suomeen. En voi sanoa muuta, kun että harmittaa kamalasti.

Mutta hyvä uutinen on se, että vaikka Kiina on minun osaltani loppumassa niin tämä blogi ei suinkaan ole päättymässä! Ehei, se on todellakin jatkumassa. :) Aion jatkaa tätä Suomesta sen aikaa, kun pahalta tuntuu (hehe, eli siis hyvältä tuntuu), sillä johonkinhan se kulttuurishokki on purettava. Sitä ennen haluan kuitenkin tehdä saman tempun kuin viime vuonna...

Eli nyt rakkaat ihmiset on teidän vuoro kertoa minulle jotain! Minä pyydän ja toivon (ja vaadin!), että jokainen joka on vahingossakin eksynyt lukemaan blogiani, kertoo minulle sen tämän postauksen kommenteissa. Ei tarvitse kuin vähän vinkata kuka on ja sanoa heipat. :) Minä palan halusta tietää keitä siellä ruudun takana on lymynnyt, kun olen teille hulluimmatkin seikkailuni uskollisesti kertonut ja pahimmatkin mokat tunnustanut. :D Kiitän suuresti!

Pssst. Ja kommentoida voi ihan ilman mitään tunnuksia tai tilejä, valitset vain "Kommentti nimellä" ja valikosta "OpenID".

Norsukiväärimiehiä

No nyt olen varmastikin nähnyt ja kokenut kaikki mahdolliset eri reaktiot, joita aiheutan kiinalaisissa! Ehdottomasti paras sattui äsken, kun tallustin kotiin. Kiinalainen patu köpötteli minua vastaan ja nosti yhtäkkiä kohdallani päätään. Seuraavaksi se ihan nojasi taaksepäin nähdäkseen paremmin tämän kummajaisen ja nosti lakin päästään. Ja puhkesi laulamaan. Juu! Oli kuulkaa komea baritoniääni äijänkäppyrällä! Siinä se lauloi tovin kovaan ääneen ja minä en oikein tiennyt mitä tehdä, kun en nyt kesken esityksenkään viitsinyt pinkoa karkuun. Olen varma, että laulu meni suomeksi jotakuinkin näin: "Oiii mikä olet sinä omituinen otus? Miiistä tulet? Miiiksi olet noin valkea? Miksi siiilmäsi ovat noin suuret? Ja mahakin iso!". Pappa nimittäin taputteli vatsaansa laulun lopussa. Kuuntelin loppuun, nyökkäsin ja poistuin paikalta.

Tänään olen ehtinyt jo toimia ravintolakriitikkonakin. Istahdin tyytyväisenä lounaravintolan pöytään ja tilasin pöperöä pöytään, kunnes pian näkökenttäni laidalle ilmestyi kas kummaa kiinalainen. Ja se halusi istua pöytääni. Minä kerkesin jo miettiä, että mikähän juttu tämä nyt taas on, ennenkuin heppu esittäytyi ravintolan pomoksi ja tiedusteli, josko voisin auttaa häntä. No mikä jottei! Minun hommani oli silmäillä hänen laatimansa uusi ruokalista läpi ja kertoa länkkärin mielipiteeni annoksista ja hinnoista. En ole ollenkaan varma pätevyydestäni arvioida minkään sortin kuppilan menua, mutta heittelin ilmaan sellaisia puolifiksuja ajatuksia, joita hätäpäissäni mieleni sopukoista kaivoin. Hinnoista oli vaikea sanoa, sillä länkkäriaivopuoliskoni kertoi että ne ovat sangen edullisia - kun taas kiina-aivopuoliskoni kiljui, että törkeän kallista. Eli toisin sanoen suunnitellut hinnat ovat Kiinassa turhan kalliita lounasravintolaan, mutta meille ulkomaalaisille melko halpoja - jos vain unohdetaan Kiinan hintatason ajan kanssa aiheuttama pihistely. Anyway, mies oli iloinen mielipiteistäni ja sain lopulta sitä muruakin rinnan alle - loppu hyvin, kaikki hyvin. :)

Ja sitten vähän nillitystä. Kaikki happyfarmilaiset lopettaa siis lukemisen tähän!

Illalla meinasin nimittäin taas pahoittaa mieleni. Oli jo melkein raivotauti lähellä, mutta onnistuin hillitsemään itseni muistamalla, että tämä kaikki on ohi pian - halusin tai en. Ei kannata siis enää suivaantua. Ja vähän rauhoittavaa hyy-hengitystä (sitä voi käyttää synnytyksen ohella myös kiinalaisten kanssa) päälle. Kyseessä oli tietysti jokapäiväinen taksitaisto, mikäpä muukaan. Tuo sotatantere, jolla joudun riehumaan valitettavan usein. Minä pieni laowai odotin kiltisti vapaata autoa ja laskin jo (tai siis ne vain ohitti minut...) pari hätäisintä kinuskia edelleni. Kunnes sitten vähän matkan päähän pysähtyi taksi. Ja minä olin odottanu kuitenkin jo puoli tuntia, joten koin että tämä on nyt varmaankin minun kyytini.

Sitäpä en olisi arvannu, että samaan aikaan jostakin kilometrin päästä oli sinkaissut vauhtiin maantiekiitäjä aka kiinalainen, joka rynnisti paikalle kuin sotanorsu ja hyppäsi taksin takapenkille - VAIKKA minä olin jo kiinni etuoven kahvassa. Jumaliste! Minä olin jo toinen jalka perhana taksissa ja silti se matami vaan pomppasi autoon! Ai kerpele, että sapetti! Sanoin naiselle englanniksi, että anteeksi nyt vain mutta minä olin tässä ensin. Että nyt on minun vuoroni. Ja että autohan oli siinä minun vieressäni, en minä laukannut hullun lailla nappaamaan sitä. Voitte varmaan arvata kuinka paljon se mimmi minua kuunteli.? Paskan marjat, se löi oven kiinni ja alkoi neuvoa kuskia. Minä jäin siihen tien sivuun möllöttämään ja mulkaisin eukkoa murhaavimmalla ilmeelläni. Suoraan sanottuna teki mieli olla oikein ehta suomalainen ja veivata keskisormi pystyyn! Mutta en tehnyt mitään. Vedin pari hyyhenkäystä ja odotin seuraavan taksin.

Tämä on se asia, jota minä en voi Kiinassa ja kiinalaisissa käsittää. Mistä tämä ihan tolkuton itsekkyys juontaa juurensa? Siitäkö, että jokainen pikkupiltti on perheensä ainokainen ja saa aina kaiken ja takuulla ensimmäisenä? Siitäkö, että tässä maassa on miljardi ihmistä, eikä kukaan erotu joukosta tappelematta paikastaan? Kiinalaiset joutuvat ihan pienestä pitäen taistelemaan tilastaan tässä maailmassa. Ilmeisesti se kasvattaa heistä röyhkeitä ja huonotapaisia aikuisia. Paikalliset lienevät jo niin tottuneita etuiluun ja oman edun ajamiseen, etteivät ne välitä. Mutta me länkkärit emme ole tottuneet ja alkuun täällä joutuu haukkomaan paljon henkeään, kun ei ole vielä oppinut kaikkia etuilukikkoja, joita nämä käyttävät. Ne voi olla hyvinkin yllättäviä, trust me! Etenkin kiltti suomalainen on pulassa, sillä kaikenlainen etuilu ja röyhkeily ei vain kuulu mitenkään meidän tyyliin. Olen joutunut opettelemaan kantapään kautta kaikki siitä lähtien, kuinka pieneen tilaan kiinalainen itsensä tunkee, jos vain satut vahingossa eteesi tilaa jättämään. Kiinalaisethan eivät osaa jonottaa, vaan aina yritetään päästä muiden edelle. Ellet taistele, jäät siis autuaasti aina vain viimeiseksi.

Pahimman raivotautikohtauksen sain silloin joskus aikanaan, kun olin kiltisti taas kerran yrittänyt jonottaa kassalle maksamaan ostokseni ja lopulta koittikin minun vuoroni. En ojentanut rahaa samassa silmänräpäyksessä, joten mummo minun takanani oli nokkela ja ojensi oman setelinsä ensin. Siitä niin vain suoraan minun ohitseni. Ja siitäpä kiinalaiset sitten makselivat ostoksiaan minun takaani, vaikka minä seisoin edelleen ensimmäisenä "jonossa". No can do. Toisen kerran hermostuin tosi pahasti samaisella taksinodotuspaikalla, missä tämänpäiväinen episodi sattui. Olin silloinkin odotellut kyytiä jo hyvän tovin ja olin saamassakin juuri sellaisen. Kunnes sitten takaani käveli nuori kiinalaisnainen, meni erittäin töykeästi suoraan eteeni ja otti taksin itselleen. Mulla napsahti ihan totaalisesti, en muistanut hengittää rauhallisesti tai ajatella zenajatuksia - sen sijaan kerroin muijalle kuinka törkeä ja röyhkeä hän on, kuinka huono kuvan hän antaa ulkomalaaiselle omasta kulttuuristaan ja kuinka minua vatuttaa tuollainen käytös. Hyvä etten sylkenyt päälle. Ugh.

Tuo röyhkeys on yksi asia, joista minä vähiten pidän tässä maassa. Olen kaksi kertaa (tasan kaksi) törmännyt taksikuskiin, joka on toiminut erotuomarina ja ilmoittanut kiinalaiselle, että tuo laowai kyllä pysäytti tämän auton itselleen. Olen kerran, yhden ainokaisen kerran, törmännyt vihannespoikaan (siihen, joka siis punnitsee kurkut ja tomaatit) joka kertoi kiinalaisille, että tuo laowai on nyt kyllä vuorossa. Se on melko vähän kymmenen miljoonan ihmisen kaupungissa. Mutta toisaalta ymmärrän, ettei yhden kiinalaisen kannata alkaa käyttäytyä hyvin ja lakata etuilemasta, sillä hän jää vain jalkoihin. Tarvittaisiin miljoonia kiinalaisia, jotka alkaisivat noudattaa normaaleja pelisääntöjä, jotta tämä yhteiskunta alkaisi kokonaisuudessaan käyttäytyä toisin. Mutta mikäpäs siinä, jos he tulevat keskenään toimeen näin - meidän länkkäreiden on vain opeteltava elämän karuja totuuksia ja elettävä kuten kiinalaiset.

Sitä minä en pistä pahakseni, että pian olen taas maassa, jossa tunnetaan käsitys "jono" ja annetaan tietä ja tilaa toisille ensin. :) Ollaan me suomalaiset aika kilttejä toisillemme. Sen olen tajunnut.

Tuuppa lähemmäs niin ampua jysäytän.
Tässä muuten hauska kuva tältä aamulta - kiinalainen rahakuljetus. Minä veikkaan, että täällä ei pahemmin rahankuljetusautoja ryöstellä, kun ympärillä valvoo monesti kuusikin norsukiväärimiestä. Ja ne on melko raskaasti aseistettuja, käsikranaatit suurin piirtein valmiina suussa ja lamauttimet sun muut singot tanassa. Tässä näitä oli vain muutama ja yhtä nauratti, kun minä räpsin tohkeissani kuvia. :D No kun harvoin sitä näkee kiinalaisia luotiliiveissä! Eihän täällä saa edes siviilit omistaa asetta. Klikkaa kuva isommaksi taas!

Viimeinen ehtoollinen

Olette varmaan jo melko kypsiä näihin minun säätiedotuksiin mutta hihiihihihi, ette usko kuinka kylmää meillä täällä on!! Jääkausi on tullut, sillä tänään kiinalaiset kohmettuivat villatakkiensa sisälle ja eräs Jääkarhun poikanen nautti. Meillä on nimittäin tänään vain +22 astetta! Mmmmm, olen hykerrellyt ilosta. ^___^ Ette usko miten suuri ero tällä säällä on siihen +35 ja tuskaiseen kosteuteen! En enää edes muistanut kuinka helppoa tällaisella säällä on olla, elää ja hengittää. Miten ihmeessä meillä onkin Suomessa aina täydellinen lämpötila?? Nyt sen vasta olen tajunnut. Tai siis tottakai minäkin kasvatan nenääni jääpuikot talvella, mutta kevät, kesä sekä syksy mennään aivan ihanilla lämpötiloilla. Sitä minä en malttaisi odottaa millään, että voin ihan totta vetää hupparin niskaan. Jännittävää. :) Kylmältähän tämä reilu parikymppiä tuntuu nyt tämän ilmaston jälkeen, mutta eiköhän tähän taas mieli ja kroppa pian totu.

Viimeinen Kiina-viikonloppu tuli ja meni. Keskityin nauttimaan kaikesta siitä, mitä tulen ikävöimään niin kovin (perjantaiset lettukestit eivät kuulu ikävöintikategoriaan, leikin vain hyvää vaimoa)... Ostin itku silmässä kaupasta kiinalaista mansikkavaahtosaippuaa, jotta saan uuteen Suomen kotiini pienen palan toista kotiani. Tehtiin legendaarinen iltakävely lihatikkumummon luo, hakemaan viimeisen kerran niitä julmetun tulisia mutta ah niin taivaallisia tikkuja (tällä kertaa pyysin vähän mausteita ja silti poltteli vuorokauden kieltä). Kiinassa on mukava lähteä illalla pimeän tultua ulos tepastelemaan, sillä nämä paikalliset mönkiäiset heräävät silloin ja kaivautuvat koloistaan kaduille. Illtaretkellä tuntuu kuin olisi ennemminkin lomalla jossakin ihmemaassa, kuin kotinurkilla. :)

Kiinalaiset on hassuja, sehän me jo tiedetään, ja ne myös tekevät kaikkea mahdollista hullunkurista maan ja taivaan väliltä - meidän näkövinkkelistä. Siellä voimistelee iltaisin mummot kaduilta löytyvissä jumppatelineissä ja joku istuu tyytyväisenä isolla kivellä ja hymyilee yksinään. Iltayhdeksän on lauantaina sopiva dinneriaika ja joka puolella on piskuisia autotalliravintoloita tai katukeittiöitä täynnä kiinalaisia. Maiskutus vaan kuuluu. Miehet pelaavat mahjongia teehuoneissa, ilman paitaa tottakai ja naiset särpivät vihreää teetä. Ja sitten siellä tallaa kaksi onnellista länkkäriä ihmettelemässä menoa. Jos ollaan oikein onnekkaita, saatetaan nähdä takaperinkävelijä tai pyjamassa hiihtelijä. Minä niin rakastan tätä maata. Sniif.

Onnellinen syömäri.
Eilen mentiin minun viimeiselle ehtoolliselle meidän omaan ja parhaaseen autotalliin (tosin saatan hakea vielä parit munakkaat mukaan tällä viikolla). Ja sain taas hyvän muistutuksen siitä, miksi Kiinassa on hankalaa yrittää olla kasvissyöjä (jonka touhun minä siis lopetin, kun tänne muutin) - paistettu tofu voidaan ihan hienosti tarjoilla possun kera. :) Minä olen jo hyvän aikaa yrittänyt saada yliannostusta ehdottomasta ykköslempparistani eli paistetusta tomaatista ja kananmunasta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Ajattelin, että jos söisin sitä kyllästymiseen asti, minua ei niin kovin harmittaisi kun sitä ei saa Suomesta mistään. Osaan itse tehdä ihan kivaa versiota kyseisestä ruoasta, mutta se nyt ei ole lähelläkään aitoa... Joten valittettavasti taidan joutua ikävöimään myös lempiruokaani. Tosin keksin jo aika villin idean sen suhteen, josko kotikaupunkini kiinalainen ravintola valmistaisi minulle kyseistä ruokaa salaa tiskin alta. :D Ei siitä tarvisi muille kertoa, minulle vaan paistaisivat silloin tällöin yhden satsin! Minulla on muutenkin kova hinku mennä pitkästä aikaa maistelemaan länsimaalaista kiinalaista sapuskaa, se on niin kovin erilaista kuin täällä paikan päällä. Täytyy raahata joku uhri kanssani dinnerille Suomessa.

Tänä aamuna minun täytyi jo lopulta myöntää, että hovikuskini on tainnut ottaa lopputilin. Ei näy, ei kuulu. Aika hyvin olen kuitenkin viime aikoina työllistänyt muita pimeitä kyytejä ja löytänyt aina tieni jotenkin toimistolle. Kunnes sitten tänään kävi tenkkapoo - odottelin kyytiä, mutta ketään ei ollut missään. Ilmeisesti meidän kadun pimeät taksit ovat jo oppineet, etten ole kovin hyvä saalis, sillä en suostu maksamaan länkkärilisää. Kukaan ei tarjonnut kyytiä! Lopulta yksi mies suostui ottamaan minut kyytiin, mutten malttanut olla vähän tinkaamatta - sovimme hinnaksi 25 rähmää, joka on hieman liikaa, mutta vaihtoehtojen vähyyden vuoksi siedettävä summa. Emmepä arvanneet kumpikaan, että jumitumme ruuhkaan ihan tähän minun kotihoodeille melkein tunniksi... Sen siitä saa, jos täällä suljetaan yksi ainoa katu. Sen ruuhkaan selvittelemisessä nimittäin kesti ja kesti. Kuskini tarjosi välillä tupakkaa ja kysäisi siinä tunnin kohdalla saisiko kuitenkin kyydistä kolmekymppiä. Maksoin mielihyvin, sillä totta puhuakseni hänen tilanteessaan minä olisin nakannut laowain pihalle ja pöristellyt kauas pois ruuhkasta.

Illalla hyppäsin taas jonkun taksikuskin kyytiin (laskin tuossa muuten, että olen istunut täällä varmaankin yli 400 taksissa) ja myönnän, etten pahemmin kuunnellut mitä se puheli - ne kun aina höpöttävät minulle kamalasti kiinaa, enkä ymmärrä yhtikäs mitään. Sitten yhtäkkiä korviini kantautui lause "too much cars...". Mitä?? Se puhhuu enkkua?? Hyvä etten tarttunut kuskia riveleistä ja ravistellut, kun niin innostuin! Taksikuskit eivät koskaan osaa englantia, never! Ylipäätään juuri kukaan ei osaa täällä enkkua, joten on aina yhtä hämmentävää törmätä kiinalaiseen, jonka kanssa pystyn keskustelemaan. :) Kuski pystyi juttelemaan englanniksi sellaisia helppoja perusjuttuja, mutta voi pojat minä tunsin oloni kotoisaksi. Olen elänyt puoli vuotta lähes täydellisessä umpiossa, sillä saman tien kun astun kotiovestani ulos, minut ympäröi puhe josta ymmärrän vain pari sanaa. Se tuntuu joskus vähän yksinäiseltä. Ja avuttomalta, kun et pysty kysymään keneltäkään yhtään mitään. Senpä vuoksi on myös hieman jännittävää palata Suomeen, kun pystyn juttelemaan kaikkien kanssa, saan apua kysymällä ja tiedän ihan itse mistä voin ostaa esimerkiksi kirjekuoria! Hurjaa. Kun täällä Kiinassa mieleeni pälkähtää jokin kysymys, siinä voi mennä helposti viikko että saan vastauksen siihen...

Aika käy vähiin. Vielä kolme päivää töitä, kunnes perjantaina pyrähdämme Pekingiin. Lauantaina Suomeen. Olen tässä miettinyt, voiko kotiinpalusta potea kulttuurishokkia? Minua ihan totta kauhistuttaa tulla Suomeen. On niin vahva tunne siitä että koti on Kiinassa, täällä Chengdussa. Se oikea koti. Silloin kesän alussa Suomessa piipahtaessani tunsin kummallista epävarmuutta kaikkea kotimaista kohtaan... Minulle tuli paljon turvallisempi olo, kun palasin Kiinaan. Tämä kuulostaa takuulla tosi hassulta, mutta olen hitto vie tosissani. En itse aiemmin voinut ymmärtää, miten joku voi muka puolessa vuodessa rakastua niin palavasti johonkin maahan että on kauhuissaan sen jättämisestä. Madrid oli tosi nasta paikka ja koko kokemus kerrassaan hullunhauska, mutta ei minusta tuntunut miltään jättää sitä kaupunkia tai maata. No big deal. Olin suorastaan epäuskoinen, kun toiset vaihtarit surivat niin kovasti vaihdon loppumista... Ja nyt olen sitten itse rakentanut pesäni niin uskollisesti Kiinaan, että minusta tuntuu todella todella kurjalta muuttaa takaisin Suomeen. :( Oikeastaan haluaisin pyöriä lattialla itkupotkuraivareissani ja kehitellä jonkin salajuonen, jonka turvin jäisin jäniksenä tänne. Hmph.

On Suomessa kuitenkin asioita, joista olen iloinen. Odotan kovasti kahden pienen munkkihylkeeni kohtaamista ja sitä, miten ne pienet karvalapset suhtautuvat minuun pitkän tauon jälkeen (olen varma, että toinen mököttää ja toinen pelkää minua). Haluan nähdä kavereitani pitkästä aikaa ja soittaa ihan oikean maratonjuorupuhelun! Tahdon mennä kauppaan ja itkeä ihan vain siitä ilosta, että siellä on oikeaa ja suomalaista ruokaa. Herranjumala ruisleipää ja kalkkunaleikettä ja Oltermannia ja ties mitä! Ei enää kananvarpaita, siankärsiä ja ankanmunia. Eikä myöskään enää katastrofaalisia ruuhkia, pääsen mihin tahansa ihan hetkessä! Suomen kadut ovat suorastaan autioita Kiinan jälkeen, mutta se on ihan tervetulletta vaihtelua. Kuten sekin, ettei omasta tilasta ja vuorosta tarvitse enää tapella verissäpäin! On Suomessa siis paljon hyvääkin, pakko myöntää.

Mutta ei, en minä täältä lähtisi. En kulumallakaan.

Mielensäpahoittaja

Niin minä eilen mieleni pahoitin (jos ette oo vielä lukenu Tuomas Kyrön 'Mielensäpahoittajaa', niin kipinkapin hakemaan - aivan hervottoman hausta teos!). Pitäisi vaan kyetä joka päivä pitämään pään kylmänä ja muistaa, että ainiin - tää on vaan tätä Kiinaa. :)

Keskustelin tänään tuosta minun (ja muiden ulkomaalaisten) aiheuttamasta suuresta kiinnostuksesta kiinalaisten kanssa. Kuten olen kertonutkin, nämä meidän omat kinuskit ovat jo niin tottuneet muutamaan suomalaiseen toimiston käytävillä, etteivät he kiinnitä meihin sen kummempaa huomiota. Ja taivaan kiitos siitä! Mutta tuolla kaduilla on miljoonia ihmisiä, jotka eivät malta olla tekemättä kaikkea epämukavaa ja inhottavaa nähdessään minut... Tämä kuulostaa nyt aika tylyltä, mutta mitä koulutetumpi ja fiksumpi ihminen - sitä paremmin se käyttäytyy. Ihan totta, se selittää kiinalaistenkin mielestä sen, miksi me länkkärit saamme esimerkiksi Software Parkissa (jossa työskentelee enimmäkseen nuoria, koulutettuja ihmisiä) olla melko rauhassa, kun taas kaduilla olemme vapaata riistaa. Vanhukset ovat yksi pahimmista ryhmistä, ne osoittelevat ihan suoraan sormella ja hekottavat ääneen. Mutta tajusinpa tuossa, että niin se voi muuten mennä Suomessakin - olen kuullut, että monet mummot ja papparaiset ovat kaikkein ilkeimpiä esimerkiksi mustille ihmisille.

Kyllähän se aika pöljän kuvan antaa ihmisestä, jos ei ole minkäänlaisia käytöstapoja. Koska moni kiinalainen osaa myös tehdä sen tuijottelun vaivihkaa, sillä tavalla tönimällä vähän kaveria kun yksi punapää hyppää metroon. Sitten kamu alkaa hitaasti pyörittää päätään, vilkuilee minut läpi ja jatkaa katselua muka toiseen suuntaan. Camoon, minä näin sen tönimisen! Tiedän, ettei minun pitäisi kiinnittää siihen mitään huomiota, mutta aina ei vaan jaksa olla kiva ja ihana ulkomaalainen. Kun sitä tuijottelua, osoittelua, kuiskailua, tönimistä ja vilkuilua voi tapahtua sen sata kertaa päivässä.... Kaikkein reiluimpia ovat ne kiinalaiset, jotka hämmentyvät nähdessään minut, mutta tulevat sitten reippaasti kyselemään että missäs päin maailmaa kasvaa tuon näköisiä ihmisiä. Ihan totta, vaikka ne kysymykset on välillä tosi hassuja, niin arvostan suuresti tällaista suorasukaisuutta! Ei tarvi kuiskutella siellä kaverin kanssa, vaan voi jutella suoraan tämän sirkuseläimen kanssa. :) Toki ymmärrän, ettei monikaan kiinalainen yksinkertaisesti pysty keskustelemaan kanssani, sillä enkuntaito on edelleen harvassa.

Mutta kyllä siinä silloin tällöin mielensä pahoittaa, kun taksikuskit meinaa ajaa kolarin tuijotellessaan ja lapsetkin purskahtaa nauruun minut nähdessään. En edelleenkään voi ymmärtää, miksi minä olen niin huvittavan ja ihmeellisen näköinen, mutta onneksi kiinalaiset ystäväni selvensivät taas asiaa. Ensinnäkin minulla on tämä tukka - se on kuulemma todella todella erikoinen, jopa outo. Okei, ymmärrän että tässä maassa 99% ihmisistä on musta tukka, joten punainen on vähän poikkeava. Toiseksi, olen valkoinen. Kiinalaiset ihannoivat valkoista ihoa ja siksi kuulemma naiset saattavat tuijottaa kovin kiinnostuneena - he kun haluaisivat samanlaisen ihon. Kaikki loput taas möllöttävät kuulemma siksi, että valkoiset ihmiset ovat kovin harvinainen näky Chengdussa (asia voi olla ja onkin varmasti aivan toisin esimerkiksi Pekkilässä). Ja kaikki eivät välttämättä ole koskaan nähnyt valkoihoista ihmistä - uskokaa tai älkää! Ja tätä kiinalaiset eivät takuulla kehdanneet minulle kertoa, mutta olenhan minä nyt vähän eri mallinen kuin nämä riisikepit. :) Puolet Kiinan naisista joutuisi Suomessa suoraan nenä-mahaletkuun laihuutensa takia.

Kysyin myös siitä, kun ihmiset totta tosiaan nauravat minulle päin naamaa ja hyvin monesti hymyilevät vähän vinksahtaneesti (olen pohtinut onko se sääliä vai mitä?). Unohdin, että kiinalainenhan hymyilee ollessaan epävama. Kiinalainen hymyilee, jos ei tiedä vastausta, ei ymmärrä (tämä on huomattu monta kertaa), on epämukavassa tilanteessa tai muuten vain pihalla. Kiinalainen hymyilee, koska ei halua menettää kasvojaan. Tästä voimme päätellä, että melkoisen mielenmyllerryksen yksi laowai voi heille aiheuttaa. :D Tänään jaksoin taas vilkutella raksamiehille ja moikkailla niitä kuskipoikia, jotka joka päivä hengailevat metropysäkillä. Tuijottelin tyytyväisenä maahan ja luin metrossa kirjaa, etten kiinnittäisi niin paljon huomiota siihen mitä ympärillä tapahtuu. Vauhkoonnun aina ihan suotta, kun yritän bongata jokaisen minua kyyläävän.

Tämä kirjoitus kuulostaa muuten varmaan melko itseriittoiselta ja siltä, kuin olisin maailman napa. Totuus on se, että niin minä tämän näköisenä olenkin täällä. :) En mitenkään liioittele tai suurentele asiaa, tämä kaikki on ihan arkipäivääni täällä. Kaikki laowait saavat tällaista huomiota osakseen, toiset vain ilmeisesti vähän enemmän kun näyttävät niiiiiin omituiselta (olen monesti miettinyt, että tumma tukka pelastaisi jo paljon) ja kiinnittävät yksinkertaisesti aivan liikaa huomiota ympärillään tapahtuvaan. Minullahan ei sentään ole vaaleahiuksisia lapsia, nehän ne vasta kiinalaisia kiinnostaakin. Vaikka minuakin kuvataan jonkin verran, niin suomalaiset pikku pellavapäät saavat kuulemma edustaa kiinalaisissa kotialbumeissa vähän liiaksikin. :)

Chengdussa on edelleen +35 vuorokauden ympäri... Sen puoleen olen kyllä valmis pian vaihtamaan tämän sään Suomen ilmastoon. Ilmeisesti nyt on kuitenkin loistava aika myydä untuvatakkeja ja toppaliivejä, ne ilmeistyivät äskettäin kauppoihin! Ei siinä sinänsä mitään, onhan elokuu, mutta täällä on vielä monta kuukautta vähintään +20 astetta lämmintä ja joulu- ja tammikuussakaan lämpötila ei pahemmin alle +10 asteen laske. Suomalaisten mielestähän se olisi melkein kuin kesä. :D

Bad China Day

Olipahan kiinalainen päivä! Luojan kiitos se on jo siinä pisteessä, että voin kohta rauhoittua kirjan parissa ja kerätä uusia voimia huomiseen.

Tänään minua on kismittänyt taas niin jumalattomasti moni asia. Heti aamusta mulle selkeni, mistä tämä äkillinen vastan vääntö johtuu. Menin nimittäin viemään jugurttiani jääkaappiin ja huomasin, että ei hittolainen, tuossahan on hyllyllä toinen mokoma. Ja hitaasti, mutta varmasti aivoni alkoivat raksuttaa... Se taitaa muuten olla minun eilinen jugurttini. Ja se tarkoittaa sitä, että se minkä eilen poimin tuosta jääkaapin ovesta ei tosiaankaan ollut minun. Minä ihmettelinkin eilen, miksi välipalani on pompannut ihan eri paikkaan, mutta nappasin sen sitten kuitenkin mukaani. Ja söin vaikka mietin, että onpa erikoinen koostumus ja outo maku.... Ja sain mahani tosi kipeäksi. No ei kai se ole mikään ihme, kun oma jugurttini lepäsi kaikessa rauhassa niiden miljoonien riisikippojen takana ja minä pieni taliaivo söin jonkin vuoden vanhan liejupurkin! Hyi yök, että oksetti tänään kun tajusin virheeni! Kiinalaiset varmaan miettii, että hihhih, joku typerys söi sen ikuisuuspurkin, joka on seisonut kaapissa vuosisadan. Ja tietysti se olin minä. Huoh.

Toinen ruokakatastrofi sattui illalla juuri ennen kuin lähdin toimistolta kotia kohti. Mulla oli suunnitelmana painella kampaajalle suoraan töiden jälkeen, joten näppäränä tyttönä ajattelin että syönpä vähän ettei tarvi enää yhdeksän aikaan illalla alkaa mitään dinneriä miettiä. Kipitin hakemaan nuudeleita ja menin keittelemään vettä keittiöön (ja seisoin koko ajan vahtimassa sitä keitintä, ettei kukaan vaan kerkeä tyhjentää sitä). Ensimmäiseksi paikalle ilmestyy siivooja, joka tunkee innoissaan katsomaan että mitäs se laowai oikein kokkailee. Sain ties mitä kiinankielisiä neuvoja koskien vedenkeittoani ja nuudeleitani - harmi etten ymmärtänyt ensimmäistäkään. Keittiöön alkoi kertyä muutakin porukkaa ja jostain kumman syystä kaikkia kiinnosti aivan kamalasti, mitä minä teen. No aion syödä nuudeleita, hurjaa eikö vain??

Se, että joku aikoo syödä ruokaa ennen dinneriaikaa on ilmeisesti vakava rike. Sain ties kuinka monta hämmentynyttä katsetta ja rohkeimmat uskaltautuivat tiedustelemaan miksi minä teen tähän aikaan ruokaa? Että nyt ei ole dinneriaika, se on vasta kuuden jälkeen. Paras oli kommentti "You can't feel hungry yet". Koska olin muutenkin äkäinen kuin pieru, teki mieli vastata että mitenkäs pikku kiinalainen voi tietää, milloin minulla on nälkä... Ja ennen kaikkea - mitä ihmettä se kuuluu yhtään kenellekään, mitä minä teen ja milloin! Argggg, olen tosi tosi väsynyt siihen kun kaikki minun asiani ovat koko kiinalaislauman asioita ja jokaikistä tekemistäni pitää arvioida porukalla. Ja kun minä en edes tee mitään sirkustemppuja, vaan ihan normaaleja juttuja! Antakaa minun kaikki kestää! En jaksanut alkaa selittää, että itse asiassa Suomen dinneriaika on nimenomaan jo viiden maissa. Enkä jaksanut alkaa sanoa, että syön nyt, koska minulla on menoa iltaan asti. Kaiken kruunasi se, että lopulta se siivoojatäti ystävällisesti nappasi vedekeittimen minun käsistäni ja kaatoi itse oikeaoppisesti ne vedet nuudelikuppiini. Teki mieli viskellä ne nuudelit pitkin seiniä, mutta painelin huoneeseeni mököttämään. Räyh.

Kun sitten vihdoin pääsin taapertamaan kohti metroa, minua sieppasi jo etukäteen se tuijotuskerho. Siinä matkalla tulee aina vastaan kaikenmaailman siivoajia ja rakennusmiehiä ja ne on juuri niitä pahimpia töllöttäjiä. Ilmeisesti olen niin maan erikoisen ja kummallisen näköinen, että minua on aivan pakko päivästä töiseen tuijottaa, töniä äkkiä kaveriakin katsomaan miten omituinen otus tuossa menee, naureskella ja osoitella vielä päälle jos en vaikka vielä huomannutkaan, että minut on huomattu. Tekisi mieli hyppiä tasajalkaa ja raivota, että ettekö te oo ennen ihmistä nähnyt?? Minä olen ihan samanlainen eliö, kuin kiinalaisetkin - olen vain hemmetti soikoon valkoinen ja punatukkainen. Ei se voi olla NIIN ihmeellistä! Ja sitten kun odotan metrolla taksia, siitä ehtii mennä ohi sen tuhat osoittelijaa ja parhaat ajavat vielä kohdalleni ja laskevat tummennetun auton ikkunan alas nähdäkseen minut paremmin. Ihan totta. Voi rähmä.

Ei, en silti haluaisi jättää Kiinaa. Toisina päivinä en vain jaksa niin hyvin tätä jokapäiväistä sirkusta. :)

Minä tyttö polskin, lammikossa loiskin

Jos mulla olis olemassa Bucket list (eli sellainen '100 things to do before I die'-lista), voisin tänään vetää yli kohdan "Ui käsipohjaa kiinalaisessa vesilätäkössä". Se kokemus on nyt nimittäin check! :D Täällä on viime päivinä vellonut sellainen ihastuttava ja hyvin chengdumainen matalapaine, kun ukkosmyrsky antoi odottaa itseään. En nyt tarkistamatta muista mainitsinko eilen +36 asteen lämpötilasta, satasta hipovasta ilmankosteudesta, hiestä märistä paidoista ja helteen tukaluutta kuvaavasta kosteusvaikutuskaaviosta (kerron tästä pian lisää) - mutta sellaista täällä kuitenkin oli. Kunnes sitten tänään taivas repesi ja neiti Jääkarhu heitti ilmaveivin suoraan vesilammikkoon!

En oikeasti tiedä, miten minulle voi sattua näin paljon kaikenlaista... Sillä tosin voi olla jotain tekemistä sen kanssa, että tykkään hössöttää ja töhöttää. Nooo, suunnittelin tänään toimistolla kotiinlähtöä kunnes tajusin että jumankekka, siellähän sataa ja ukkostaa taivaan täydeltä! Eikä mulla ole sateenvarjoa mukana, kun ehdin jo kyllästyä odottelemaan arvon vesisadetta aiempina päivinä. Pikaisen sotasuunnitelmani mukaan päätin pinkaista kauheaa kyytiä toimistoa vastapäätä olevaan kauppaan hakemaan uuden sontsan ja virittäydyin valmiiksi lähtemään. Sitähän minä en ottanut huomioon, että kun täällä sataa paljon - kaikkialla tulvii. Vettä oli jo minua nilkkaan asti ja kerkesin loiskuttelemaan innoissani parin askeleen verran kunnes ballerinojeni tasainen pohja petti pahemman kerran...Minä läiskäytin komean mahaplätsin keskelle syvää lätäkköä! Voihan jummijammi!

Ensimmäinen reaktio oli tottakai pyörittää vimmattuna päätä ja todeta onnekseni, ettei kukaan tainnut nähdä. Sen jälkeen kömmin seisomaan ja huomasin, että leggarit on polvesta rikki. Hmmmm. Keräilin sitten siinä keskellä lammikkoa ylpeyden rippeitäni, suin märkää tukkaani ja marssin muina naisina kauppaan ostamaan sen pirun sateenvarjon. Ihan kuin siitä tosin olisi enää mitään hyötyä tuon uintireissun jälkeen. :D Eikä muutenkaan, sillä tuuli riepotteli varjoa ihan miten sattuu samalla, kun minä talsin märkänä ja vilusta hytisten (mulla oli kylmä ensimmäisen kerran yli neljään kuukauteen!!) metroon. Kyllä vähän pukkasi naurattamaan. :D Jätin penkille vain märän läntin jälkeeni.

Sinne meni kukat ja päivänvarjot.
Tuon ilmaveiviepisodin jälkeen olin jo niin märkä, että päätin kaikessa rauhassa kastua hieman lisää pysähtyessäni kuvaamaan myrskyn jälkiä. Kamerahan varmasti tykkää kovasti kaatosateesta, joten kaikki lennelleet puunkarahkat ja liikennemerkit valottuivat ihan violeteiksi.... Tässä yhdessä kuvassa näkyy kuitenkin vähän muutakin kuin pelkkä maailmanloppu (tässä se on vain tuossa yläkulmassa): Software Parkin kahvilan terassi otti vähän iskua tuulesta ja sateesta.

Sitten se monimutkaiselta kuulostava kosteusvaikutuskaavio. Minä olenkin varmaan toukokuusta lähtien inissyt siitä, kuinka sietämätön sää täällä on melkein joka päivä. Turhaahan se on valittaa, mutta ei tällainen pohjoisenkasvatti oikein vaan sopeudu trooppiseen ilmastoon... Mutta kyllä siihen kuumuuteen ja ennen kaikkea kosteuteen (joka on se pahin) vähän tottuu ajan kanssa. Jos tulisin nyt tänne ihan noviisina, kärsisin varmasti huomattavasti enemmän. Nyt jos lämpötila tippuu alle kolmenkympin tai jopa alle +25 - se tuntuu oikeasti viileältä. Voin vain kuvitella kuinka ihanan kylmää Suomessa jo on! Ja kuivaa! Tuo insinöörihän se sitten kaivoi netistä ihan kylmää (vai sanoisinko kuumaa) faktaa asiasta. Tämä seuraava kaavio kertoo ilmankosteudun vaikutuksesta 'helteen tukaluuteen' (hauska termi, jota en tosiaankaan itse keksinyt).


Tästä voimme siis katsoa, että kun tänään oli lämmintä n. 35 astetta ja ilmankosteus on 89% ollaan reippaasti 'erittäin tukalan' puolella. Ja että itse asiassa me ollaan oltu viimeiset 4kk koko ajan 'tukalan' tai 'erittäin tukalan' puolella.... Arvatkaa vain kuinka mukavaa käytännössä! En ole ihan turhaan siis asiasta vinkunut. Tämä lienee yksi ainoista Kiinan huonoista puolista. Suomessa sen sijaan pysytellään kesälläkin 'mukavan' ja 'lämpimän' sisäpuolella, sillä siellä on yksinkertaisesti niin paljon vähemmän kosteutta ilmassa. Madrid oli myös todella kuuma kaupunki, mutta siellä +37 tuntui vaan mukavalta pikku poltteelta, koska ilma oli rutikuivaa. Eli suoraan sanottuna Chengdun sää on aika pyllystä keväästä pitkälle syksyyn. :D Varmaan vasta lokakuussa alkaa tosissaan helpottaa ja viilentyä. Ja se ei enää valitettavasti koske minua. :(

Ensi viikon perjantaina lentelen pois täältä Kiinan kodista. Ei ole oikein sanoja kertomaan, kuinka surullisen se minusta tekee.

Kiinalainen pieru

Hello Suomi-Finland! Ja muutkin mahdolliset maat. Olen yrittänyt perjantaista lähtien tehdä teille kuvapostausta, mutta tämä minun rakas läppärini on vedellyt taas viimeisiä henkäyksiään ja nostattanut niin minun kuin tuon koneenkorjaajani verenpainetta... Mutta toisaalta ehdin vielä tänäänkin räpsiä paljon uusia kuvia ja saanpahan nyt kaiken kerralla tänne. Kiinastahan minä saisin edullisesti uuden, hyvän koneen mutta se ei oikein auta siinä vaiheessa kun Windows puhuu pelkkää paikallista risumerkkiä. Mutta niin, niitä kuvia!

Juha oli viikolla käynyt jälleen kerran sangen mielenkiintoisella työdinnerillä. Pöytään kannettu "paisti" näytti ihan hyvältä ennen kuin selvisi, että sillähän on vielä silmät, nenä ja hampaat tallella. Sianpää lienee varsin fiini tarjoiltava täällä, vähän vaan chiliä päälle ja voilá!

Putelle kävi köpelösti. Nöf nöf.

Lauantaina minä halusin tohkeissani käydä eräässä kauppakeskuksessa, jonka bongasin aiemmin yhdellä aamuisella taksiretkelläni. Lähdimme tallaamaan pitkin joen rantaa ja löysimmekin paljon kiinalaisia päiväunilla. Nämä paikallisethan pystyvät nukkumaan ihan missä vain (siis oikeasti vaikka keskellä katua) ja etenkin kuumalla ilmalla on ilmeisesti mukava heittäytyä luonnon helmaan ottamaan pienet tirsat.

Ensimmäinen taidonnäyte. Kaveri on pistänyt paidan ja vesipullon tyynyksi ja kuorsaa tyytyväisenä.

Vähän nukutti.
Tämä seuraava oli jo melkoinen nautiskelija, siinä se kuorsasi puun alla. Tuli jotenkin mieleen kissani ja niiden kyky nukahtaa selälleen ihan mihin tahansa.

Ai, kun on mukavaa!

Ja toisin kuin Suomen penkillänukkujat, nämä ovat ihan selvinpäin. :) Se minun "kauppakeskus" paljastui muuten paikan päällä linja-autoasemaksi... Öhöm. :D Mutta mikäpäs sen jännittävämpi nähtävyys! Käytiin sisällä ihmettelemässä sitä tohinaa, mikä syntyy kun sata kiinalaista (asema oli tosi pieni) odottaa innolla bussikyytiä. Ja ainahan on hyvä aika syödä yksi kiinalainen nakki. :) Musta on hauska ostaa niitä makeita nakkeja tikun nokkaan tai muovipussiin ja jyrsiä ne välipalaksi.

Minun kauppakeskus olikin bussiasema...

Linja-autojen jälkeen suunnattiin metroon (koska en saa siitä mitenkään tarpeekseni arkisin...) ja ajeltiin ostamaan vähän tuliaisia. Ja eksyttiin lounaalle, ylläri pylläri. Olen maistellut loppujen lopuksi liian vähän erilaisia kiinalaisia ruokia, sillä olen niin palavasti rakastunut niihin tiettyihin... Mutta nyt löytyi taas uusi lemppari: pulla-ateria! En tosiaan tiedä tuon sapuskan nimeä, mutta vietävän hyvää se oli. Lautasen reunoilla on "pullia", jotka on alapuolelta koveria. Siihen koloon kipataan tuota täytettä (joka oli tällä kertaa hieman tulista - pelkkää chiliä ja possua) ja nassutellaan menemään. Tosi hyvää, mmmmmm. Harmi, etten ehdi enää maistella kaikkea uutta mitä haluaisin.

Ristin sen pulla-ateriaksi.

Tänään me päädyttiin jotenkin lähtemään uudemman kerran JinLi-streetille. Se on se paikka, jota minä kutsun markkinakaduksi, joka on rakennettu vanhaan kiinalaiseen tyyliin, jossa myydään kaikkea ihanaa tilpehööriä ja jossa on oma katunsa lihatikkuja ja niitä lintutikkareita (se nahkoineen ja päineen grillattu lintu tikun päässä) varten. Kävimme siellä jo joskus aikojen alussa, mutta JinLi kestää kyllä toisenkin käymisen, sillä siellä näkee paljon kaikkea perin kiinalaista.

Teen valmistusta.

Mukavaa, kun joka päivä on joulu!

Syömäpuikkotaivas.

Jätskiä on pakko saada aina.

Kiinalaista tikkarin valmistusta.

Valmis!

Tällä kertaa raskimme myös maksaa sisäänpääsyn viereiselle Wuhoun temppelialueelle. Painelin menemään kieli pitkälläni, sillä odotin näkeväni vihdoinkin oikeita munkkeja! Niitä aina silloin tällöin tallustaa kadulla vastaan viitan liepeet lepattaen, mutta olisin halunnut nähdä niitä rukoilemassa.... Tai edes jotain. Mutta ei munkin munkkia. :( Eikä oikein mitään temppeliäkään. Höh. Tuommoisen suitsukekokoelman näin ja jotenkin mulle tuli ekana mieleen savustus?? :D Jos olisi sattunut olemaan lohi taskussa, olisin viskannut sen tuohon päälle savustumaan. Nammmm. Ehkä ne munkitkin olisi kaiken riisin syönnin jälkeen juosseet nälissään koloistaan esiin!

Suitsukeasetelma.
Ja nyt ihan vain siksi, että olen erittäin goooood wife, aion tehdä jo toisen kerran tällä viikolla kotona murkinaa. Hurjaa.

Niin muuten, temppelireissun paras anti taisi olla se äänekäs kiinalainen pieru, jonka eräs mamma turautti täysin kursailematta seisoskellessaan siinä munkkien pyhällä maalla.

Paitsi että jäätiinhään me vielä oman talon hissiin jumiin. Hyvä päivä kaiken kaikkiaan. :)

Palaillaan!

Kiinan keikka vaarantaa avioliittosi (ja pilaa muutenkin elämäsi)

Minä ajattelin nyt puhua ihan suoraan (taas kerran). Osui nimittain jälleen kerran silmiin sattuva lehtijuttu, tällä kertaa oikein tosi sopiva. Taloussanomissa vuonna miekka ja kivi ilmestynyt "Kiinan keikka vaarantaa avioliittosi"-juttu kertoo siitä, kuinka kurjaa ja hirveän vaarallistakin Kiinaan on lähteä työkomennukselle. Vai miltä kuulostaa jutun lause "Ekspatriaatin eli ulkomaankomennuksella olevan suomalaisen arki Kiinassa ei äkkikuulemalta houkuttele lainkaan. Beijingissä ilma on niin huonoa, että ilmanpuhdistin on oltava joka huoneessa." Hui kauhea, varmaan ihan tosi kamalaa (ja Ni hao Chengdun toimitus huomauttaa, että käsittääkseni Beijing on suomeksi Peking).

"Huonon ilman lisäksi ekspatriaattia vaanivat ulkomaalaisia ryöstelevät kiinalaiset, aina arvaamattomat viranomaiset, eksoottiset taudit ja halpa alkoholi."

Really?? Madridissa asuneena ja käsilaukkua hyeenan lailla vahtineena minä olen Kiinassa suorastaan huoleton - täällä ei ole taskuvarkaita nimeksikään. Mulle ei oikeastaan tulisi mieleenkään Chengdun metrossa siirtää laukkua eteeni ja puristaa sitä vimmattuna, sillä ketään ei tunnu kiinnostavan minun rahapussini (myönnän, että tilanne voi olla esim. Pekkilässä tai Shanghaissa pahempi). Sen sijaan Espanjassa sulta viedään omaisuus, identiteetti ja kaupan päälle hiukset päästä ennen kuin ehdit "Hola" sanoa. Entäs sitten pelottavat kiinalaiset viranomaiset? Minulla on oikein mukavia muistikuvia siitä, kun yritin toistamiseen asioida poliisilaitoksella oleskelulupani vuoksi ja kuinka matkustelin poliisipojan kanssa niin riksalla kuin sitten ihan poliisiauton kyydissä. :) Eksoottisia tauteja ei oo näkyny, ihan samoja pöpöjä on iskenyt kuin Suomessakin (ei nyt lasketa sitä Juhan ameebaa tai mikä lie olikaan) ja alkoholia menee aivan yhtä vähän kuin ennenkin. Että ei tämä nyt niin kamalaa ole kuitenkaan.

"Kun isä painaa pitkää päivää töissä, perhe jää yksin keskelle arkea. Sähkökatkot, epätoivotut pieneläimet tai kielitaidottomuus saa monen naisen pakkaamaan laukkunsa ennen aikojaan."

Tässä viitataan meihin komennus- aka expatvaimoihin, jotka tulemme tänne Kiinaan miesten mukana lorvimaan. Asutaan ja eletään firman piikkiin, ravataan kuntosalilla, hengaillaan uima-altailla särpimässä vähän mansikkamargaritaa, mietitään jaksaisiko sitä seuraavaksi lähteä kampaajalle vai manikyyriin ja läksytetään ayita, kun se taas jätti tahran tuhannen euron lasipöytään. Ja on niin pirun tylsää koko ajan. Tämä lienee yleinen ja kovin kärjistetty käsitys expatvaimoista ja minä voin kertoa, että se osittain myös menee noin. Se mies ei Kiinassa paljon kotona ehdi käydä, sillä töitä tehdään aamusta iltaan ja päälle rapsahtaa vielä pakolliset dinnerit valkoviinoineen. Sähkökatkokset taas ovat Kiinassa tosi yleisiä ja kuten sanottua - kieli on kammottavan vaikeaa. Varmaan siis ihan kauheaa olla täällä?

Kuten varmaan minun mielipiteeni arvaattekin - ei tosiaan ole. Minä rakastan elämääni Kiinassa! Mutta myös tuon pelkän expatvaimon kohtalon kokeneena sanon, että minulle se ei sopinut alkuunkaan. Olen liian nuori ja touhukas nauttimaan yltäkylläisestä elämäntyylistä rakennekynsiä heilutellen (vaikka niistä pidänkin). Minun elämäni muuttui mielenkiintoiseksi ja sopivan haastavaksi vasta, kun lähdin itse töihin. Silloin vasta ymmärsin koko Kiinan komennuksen jujun ja sen miksi nuo miehet niin hyvin täällä viihtyvät. Tosin mulle ei työharjoittelijana makseta sellaisia summia, mitä expateille!

Mutta kuten sanoin, olen kokenut kaikki ne komennusvaimon kauhut ja tiedän, että osa naisista varmasti nostaakin kytkintä. Minäkin olisin saattanut lähteä, ellen olisi saanut töitä. Silloin kun vietin täällä aikaani lorvien ja hiuksia laittaen ja olin yksinäinen ja enimmäkseen onneton, ehdin käydä läpi paljon universaaleja expatvaimoajatuksia. Mietin miksi hylkäsin koulun, työt, kissat, kaverit, kotini ja jopa rakkaan autoni ja ihan kaiken vain tullakseni Kiinaan tukemaan miehen työuraa? On oikeasti tosi yleistä myllyttää päässään juuri tuota ketjua ja katkeroitua sen takia. Eniten kuitenkin soppaa hämmentää minun mielestäni se valtava kulttuurishokki, joka Kiina itsessään on. Muistan kuinka armottomasti minua joskus suoraan sanottuna vitutti, kun en löytänyt kotimme ulkopuolella yhtään mihinkään, kiinalaiset osoittelivat minua ja nauroivat päälle, yritin kartan kanssa kysyä apua, mutta kukaan ei ymmärtänyt sanaakaan... Painelin kotiin itkemään ja jyrsin sämpylää, sillä muuta ruokaa en osannut ostaa. Voi niitä aikoja, nyt jo vähän naurattaa. :)

Pikkuinen Smart.
Tuo kannanotto jää aika löyhäksi ja moni juttu perustelematta ja käsittelemättä, mutta who cares. Tärkeämpää on mielestäni kertoa siitä, kuinka eksyttiin ja juututtiin tänään taksikuskin kanssa melkein tunniksi Chengdun aamuliikenteeseen. Oli jännä retki taas kerran! Oikea eväsretki, koska jossakin välissä kuski suivaantui jatkuvaan ruuhkassa kökkimiseen, löi auton kadunvarteen ja kipaisi hakemaan kaupasta meille vähän tupakkaa ja pähkinöitä. :) Siinä me sitten keskusteltiin napostelun (ja savuttelun) lomassa kovasti niin että minä nyökyttelin samalla kun kuski puheli kiinaa - en kyllä sanaakaan ymmärtänyt, mutta varmaan oli hyviä juttuja. Nähtiin pikkuinen Smart-auto liikenteessä ja minunhan sitten piti räpsäistä siitä kuva, kun kuski niin kovasti osoitteli. Kohdattiin myös aamujumppaajia, en tiedä mitä taijia tai wushua ne siellä huitoivat. Oli oikein rattoisa tuokio ja ehdin melkein töihinkin ajoissa! Lisää tällaisia retkiä, pliiis.

Huomaa koira. :D

Ainiin. Tässä linkki alkuperäiseen uutiseen: KLIK. Ja tässä linkki tutkimukseen/opinnäytetyöhön, joka käsittelee expatvaimoutta: KLIK. Tuskin tuo oppari ketään muuta tosin kiinnostaa kuin asianomaisia. :)

Ps. On muuten kätevää, kun minua voi käyttää niin kiinalaisen lapsen pelotteluun kuin rauhoitteluun. Äsken joku parkui hississä naama punaisena, mutta hiljentyi saman tien kun tämä otus astui sisään. :D Yleensä nuo paikalliset lapsukaiset kyllä pelkäävät minua ja itkevät kahta kauheammin...

Neiti lingvistikko täällä taas päivää

Pakko kertoa taas tämän päivän tarina, vaikkakin lyhyesti. Istuin tänään toimistolla huoneessani ja mulla sattui olemaan siinä "vieraana" yksi kiinalaismimmi juttelemassa. Myönnän, että minulla on paha tapa tehdä monta asiaa yhtäaikaa ja avasin siinä stten tahdikkaasti sähköpostini tytön vielä puhuessa. Jaa, kappas vaan blogiin on tullut kommentti. Luin kommentin ja tyttö jatkoi yksinpuheluaan, kunnes minua alkoi yhtäkkiä naurattaa... Pihisin hetken itsekseni, mutta lopulta oli pakko hirnua ääneen! Esittelin eilen teille tätä übermahtavaa kiinantaitoani ja onnistuin kirjoittamaan viidestä sanasta kaksi väärin! Ehehehhehehheheh. Siinäs näette, olen ihan synnynnäinen kiinanpuhuja. :D

Kiinalainen tietysti katsoi minua hyvin kieroon ja mietti varmaan, että taas tuo suomenvahvistus sekoilee (ei oo eka kerta), kunnes kerroin tästä pienestä kömmähdyksestä. Kommentti oli ihanan kiinalainen: "I'm not surprised - you cannot even tell your name in Chinese". Thanks again kamu! Opintojenohjaajakin tuossa tiedusteli, että onkos sitä kieltä opittu... Noo, well, tuota, eeeeh. Mitäs siihen sitten vastaisi? Että ehkä noin kahden sanan verran? :D Oma on vika, ainakin suurimmilta osin. Yritinhän minä sen huikeat kolme kuukautta tankata kiinaa päähäni, mutta siinä ajassa ei kyllä ehdi oppia yhtään mitään. Tai no sen verran ehti, että tiedän paljon kiinalaisia sanoja ja lauseita, mutten osaa lausua yhtäkään oikein. Syytän tooneja, en mitenkään muista niiden olemassaoloa saati sitten, että osaisin käyttää niitä! Miettikää nyt, kun esimerkiksi sana "mai" tarkoittaa sekä "ostaa" että "myydä" - merkitys riippuu ihan siitä, millä toonilla sanan naukaiset. Kinkkistä, ehhehe.

No anyway, se minun kiinantaidoistani. Arvatkaas kuka loikki tänään villiintyneen aropupun tavoin keskelle liikennettä nappaamaan taksia? Minä! Sanoisinko, että tehokasta mallioppimista. Sinne jäi kiinalaiset kadun varteen ihmettelemään, mikä kohtaus tälle laowaille taas iski. Ainiin ja taksin kyydissä istuskellessani bongasin kadulta lajitoverin - toinen ulkomaalainen (ne tai siis me erotumme joukosta oikeasti niin kovin helposti täällä) marssi ohitsemme jalkakäytävällä. Ja mitä minun mieleeni ihan ensimmäisenä pälkähtää?? No näyttää kuskille, että tuolla menee toinenkin laowai! En kuitenkaan kehdannut, koska tuntui jotenkin epäkorrektilta osoitella toista jääkarhua (luulisin pohjoismaiseksi, oli niin vaalea tukka).... :D

Tämän päivän kruunasi lähikaupasta löytyneet kaurahiutaleet ja mentholsavukkeet. Ei varmaan saisi ainakaan ääneen tunnustaa olevansa superonnellinen vihreästä tupakasta, mutta möläytinpä sen nyt kuitenkin.... Kiinassa (tai ainakaan Chengdussa) ei pahemmin metholtupakkaa myydä - ilmeisesti nämä paikalliset eivät siitä välitä. Pitkien ristiretkien jälkeen olen löytänyt kaupoista vihreää Esseä (sellaisia ihania ohkaisia tyttötupakoita) ja yhden baarin edustalta silloin tällöin suurta harvinaisuutta, eli muutaman askin mustavihreää (en tiedä mikä väritys tuo on) L&M:ää. Mutta nyt minä mentholinrakastaja sain lähikaupasta vihreää Kenttiä!! Mmmmm. Tiedän olevani tosi tosi kamala ihminen ja etenkin nainen, kun tupakoin - se kerrotaan minulle monta kertaa viikossa eri kiinalaisen toimesta. Ne jaksavat torua minua, sillä tässä maassa naiset eivät ainakaan julkisesti vedä yksiäkään henkosia..... Mutta minähän oonkin Suomesta, se on niin mukavan pätevä tekosyy ihan kaikkeen. :)

Nonni, nyt tää mummo lähtis keittämään kaurapuurot.

Jääkarhu sihisi hississä

Voi miten pienestä minä edelleenkin olen täällä maailman laidalla iloinen! Olin äsken onnellinen kuin pieni orava, kun tilasin sapuskani meidän autotalliravintolastamme kiinaksi. Juu, ihan itte! Minun kykyni oppia kiinaa on nimittäin paljon parempi, kuin itse puhekyky. En jostain syystä saa useimmiten lausuttua yhtäkään toonia oikein enkä sihistyä sopivasti niitä suhuäänteitä, joten kiinalaiset eivät koskaan ymmärrä mitä tämä jääkarhu sähisee.

Mutta ravintolassa pärjää kahdella tai kolmella lauseella ja ne minä osaan -jihuuu! Osoitin äsken haluamaani ruokalajia (tomatoes with egg, kuinka ollakaan) ja sanoin ylpeänä "Zhei ge". Tuo 'ge' on hieman hankala sanoa oikein, sillä se vääntyy täällä kummalliseksi kurkkuäänteeksi, joka muistuttaa vähän kuin mongertaisi kurkustaan "gyö". Mutta jostakin syystä saan pungerrettua tämän lauseen suustani niin, että kiinalainenkin tajuaa mitä tarkoitan (jota minä edelleenkin ihmettelen!). Sitten osoittelin muitakin sapuskoita tyytyväisenä toistellen vaan samaa "zhei ge" eli "this one" eli "tuo" (vai tämä? en ole itse asiassa varma suomennoksesta). Vähän minä oon etevä! Lisäksi osaan tilata "yi ge mifa" eli yhden riisipotin. Ja sanoa "taobao" eli takeaway. Kyllä näillä taidoilla hengissä jo pysyy. :D Mutta totta puhuakseni kaikki kunnia niille länkkäreille, jotka kiinaa osaavat... Se on yksi maailman vaikeimmista kielistä, uskokaa pois.

Lukemaankin olen vähän oppinut, siis kiinaa. Olen kuulemma hyvä kirjoittamaan merkkejä (ihan totta, kiinalaiset kertoi), mutta en kuollaksenikaan ymmärrä niistä yhtäkään. Toisin sanoen pystyn kopioimaan mallista kiinankielisen osoitteen tai lauseen... Juuri tuo merkkienlukutaito olisi kuitenkin tärkeä talentti, sillä ilman harakanvarpaiden tuntemusta et muuten lue yhtäkään lausetta tai sanaa tässä maassa. Jotkin kauppojen nimet saattaa olla kirjoitettu myös pinyinillä, mutta siihen se sitten jääkin. Minä olin siis näppärä ja opettelin kolme merkkiä puhelimeni sanakirjan (joka kääntää enkusta kiinalaisiksi merkeiksi) avulla. Nyt tunnistan merkit "beef", "pork" ja "chicken"! Niiden avulla pärjään ravintolassa ja kaupassa, sillä mitään muita otuksia en suostu syömään (nautaakin hyvin heikosti). Jos siis näen vieraan näköistä risuaitaa, tiedän että kyseessä on jokin väärä otus. Kätevää!

Tulee muuten tosi tervetullut olo, kun autotalliraflan pikkupoika hihkuu innoissaan "hello" minut nähdessään ja ryntää vastaan läimäsemään high fivet. :) Mutta kiinalainen kulkukoira sen sijaan pisti hännän koipien väliin ja vinkaisi ohittaessaan minut... Mulkoili vielä perään hyvin epäluuloisen näköisenä. :D

Tämä seuraava pikku pahis taas on äskettäin ilmestynyt Waterfrontin pihalle. Aika kovis noin pieneksi, sillä pikkumauku alkaa heti uhitella kynsimällä maata ja murisemalla kuin dopermanni konsanaan. Ja kokoa on about margariinirasian verran. Tuitui. <3

Pieni badass.